Muurahaiskarhujen masennusaalto

Minut herätettiin liian aikaisin. Tänään on sunnuntai, kuuluisi nukkua myöhään. Nyt olen (syystäkin) huonolla tuulella.

Pikkuveljet ovat maailman huonoin keksintö. Omani on minua kaksi vuotta nuorempi, vaikka sillointällöin ero tuntuu kyllä ennemminkin valovuosilta. En tajua miten joku jaksaa olla niin hillittömän ärsyttävä ja keksiä alati jotakin pientä kiusaa, vain saadakseen minut hermostumaan.
Tilanne on nykyään erityisen kiusallinen siksi, että olen menettänyt kaiken auktoriteettini tuota riiviötä kohtaan. Se kun on tätä nykyä minua ainakin päätä pidempi ja usein sen on helppo vain yksinkertaisesti siirtää minut pois tieltään niin halutessaan.
Joskus meillä menee ihan hyvin, mutta se on tosiaankin vain joskus.

Me toivomme kaikenlaista.
Milloin parempaa säätä, milloin lottovoittoa, milloin uusia kenkiä. Osa toiveista toteutuu nopeasti, osa tuskin milloinkaan. Silti jaksamme jatkaa niistäkin asioista haaveilua, joiden olemme jo useasti todenneet olevan, tosiaankin - pelkkiä toiveita.
Meillä on myös tapana pelätä vaikka mitä. Pelkäämme saavamme hylätyn jostakin tärkeästä kokeesta. Pelkäämme tulevamme itse hylätyiksi. Pelkäämme että meille tai joillekkin läheisistämme sattuu jotakin. Pelkääminen on varmaankin lähes yhtä yleistä kuin toivominenkin.
Hukkaamme hillittömästi aikaa ja energiaa miettien, toivoen ja peläten, miten asiat voisivat olla.
Katsoimme eilen Jonnan kanssa yhden kolmesta leffasta, jotka bongasin Prisman alennuskorista aikaisemmin samana päivänä. Suden vuosi, suomalaiseksi elokuvaksi todellakin katsomisen arvoinen. Siitä leffasta mieleeni jäi yksi lause, joka on ehkä fiksuimpia kuulemiani aikoihin.
Kaikki mitä toivot ja pelkäät on jo täällä.
Minusta se on tavattoman hyvin sanottu. Miksemme vain keskittyisi siihen kaikkeen, mitä meillä on, unohtaen kaikki ne toiveet ja pelot? Se on varmasti helpommin sanottu kuin tehty, mutta yrittänyttä ei laiteta, eihän?
Minä ainakin taidan yrittää.

Jos saan jonkun käsittämättömän tarmon puuskan, taidan mennä tänään käymään kirjastossa. Taidan ihan lainata pari kirjaa. En ole taas kuukausiin lukenut yhtäkään kirjaa. Olen niin saamaton, etten yksinkertaisesti jaksa raahautua kirjastoon selailemaan toinen toistaan tolkuttomampia kirjoja siinä toivossa, että löytäisin jonkin uuden, kivan ja kiinnostavan kirjan. Välillä minusta tuntuu, että olen lukenut jo kaikki kirjaston siedettävimmät kirjat läpi ainakin kertaalleen.
Olen kamalan nirso lukija. Usein joudun jättämään kirjoja kesken, koska en pidä kirjailijan kerrontatyylistä, kirjan henkilöt eivät miellytä minua tai en vain yksinkertaisesti saa kirjasta irti mitään sellaista, mikä innottaisi minua avaamaan sen kannet kerta toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen.
Minusta hyvä kirja on sellainen, jota ei tee mieli laskea käsistään hetkeksikään. Sen lukee loppuun ennätysajassa ja se puhuttelee vielä viikkojenkin päästä.
Hyvä kirja on oikeastaan vähän niin kuin jokin iso uutinen. Kaiken tarpeellisen informaation kuulee vähintään päivien sisällä tapahtumasta, mutta silti itse juttua ei unohda aikoihin. Se herättää voimakkaita tunteita pitkänkin ajan päästä.

Voi tosin olla, että olen (tänäänkin) liian laiska mennäkseni tuskailemaan siihen kirjahyllyviidakkoon.
Toisaalta, päivä on jo valmiiksi pilalla, joten miksi en nyt käyttäisi tätä tilaisuutta hyväkseni ja säästäisi siten jonkin hyvän päivän siltä ahdistukselta?
Mmmn, nyt taidan kuitenkin ottaa ensimmäiseksi etapiksi keittiön kahvinkeittimen. Tänä aamuna kofeiinin tarpeeni taitaa olla normaalia suurempi.

Lunnitko muuttolintuja?

Minua naurattaa nämä otsikot. Yksikään ei liity aiheeseen oikeastaan yhtään mitenkään. Noita on vain hauska keksiä.

Viikonloppu, viimeinkin !
Vaikka aika tuntuu muutoin kulkevan näin arkena huomattavasti joutuisammin kuin lomalla, mutta viikonloput häämöttävät kuitenkin joka viikko aina vain kauempana ja kauempana. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

En tiedä mitä kummaa teen lukiossa. Huomaan pelottavan usein kipittäessäni kiireesti kaksoistunnin päätyttyä pois luokasta, etten ole sen 75 minuuttia kestävän kidutuksen aikana oikeastaan kuunnellut juuri laisinkaan mitä opettajalla on ollut sanottavanaan. Harmittavan usein panen merkille, että tämä vaikuttaa selkeän negatiivisesti läksyjen tekemiseen. En yksinkertaisesti osaa tehdä kotiin tulleita tehtäviä.
Minua ei myöskään kiinnosta kunnolla yksikään tämän jakson aineista. Jokaisella tunnilla istun niin kaukana opettajasta kuin vain mahdollista ja vilkaisen kelloa melko tarkalleen kerran minuutissa miettien, ovatko viisarit mahtaneet juuttua paikoilleen. Tasaisin väliajoin tarkistan kellonajan myös kännykästäni, ihan vain varmuuden vuoksi. En myöskään muista, milloin olisin viimeksi viitannut ja vastannut johonkin opettajan esittämään kysymykseen.
Herää kysymys; miten ihmeessä ajoin kahlata lukion kunnialla läpi, mikäli jo ensimmäisten viikkojen jälkeen olisin valmis jäämään loppuelämäni kestävälle lomalle vaikka heti?

Odotan talvea. Nyt ilma on lähes päivittäin sellainen, että vuodenaikaa voi selkeästi jo nimittää syksyksi. Pianhan sitä syyskuussa jo ollaankin. Inhoan syksyä. Oikeastaan en pidä mistään muista vuodenajoista, kuin talvesta.
Minusta olisi ihanaa kaivaa jo esiin kaikki kesän jossakin ullakolla viettäneet lapaset, pipot, kaulaliinat sun muut. Minua ei haittaisi ollenkaan, että joutuisin käyttämään muutenkin kiireisistä aamuistani viisi minuuttia etsien paksuimpien lapasteni kadonnutta paria tai miettien pärjäisinkö ulkona ilman pipoa.
Olisi ihanaa kävellä (tai minun tapauksessani usein juosta) aamuisin bussipysäkille nuoskalumen narskuessa kengänpohjissa ja sysimustalta taivaalta hiljalleen maata kohti leijailevien hiutaleiden takertuessa hiuksiin. Muuten aivan tavattoman vaikealta tuntunut aamu saattaisi saada yllättävän iloisen käänteen, mikäli onnistuisin kalastamaan kielelleni taivaalta kieppuvan lumikiteen tai hoksaisin jäätyneen lätäkön, jonka pinnan saisin rikkoa astellen siitä yli muutamaan otteeseen.
Joskus minulta kysytään, kuinka kummassa pidän talvesta enemmän, kuin kesästä ja muista vuodenajoista yhteensä. Oikeastaan en osaa edes kunnolla selittää asiaa. Talvella minun on vain parempi olla.



Minut valtasin yllättävä innostuksen puuska ja jaksoin kuvittaa tämän postauksen ihan itse. Voisi jopa ottaa vaikka tavoitteeksi, että raapustaisi jokaiseen viestiin edes jonkunlaisen piirroksen. Tulisi enemmän semmoinen omannäköinen blogi ja pitäisi pakostakin piirtää kaikkea tuommoista pientä aina silloin tällöin. Minulla kun tuntuu tuon piirtämisen suhteen olevan nykyään menossa sellainen tyhmä kausi, että jaksan värittää ja työstää kunnolla valmiiksi vain semmoisia suurempia töitä, vaikka nuo pienetkin on ihan hyvää harjoitusta aina silloin tällöin.
Ja harjoitusta minä toden totta olenkin vailla, kun katsoo tuota väritystä. Linet on ihan kivat, mutta väritys pilaa kaiken.
Okei, olen hiljaa.

Miksi kameleontti vaihtaa väriä?

Miten voikaan olo olla näin huono?
En tiedä iskeekö paljon puhuttu possunuha, vai onko tämä aivan tavallista syysflunssaa vain, mutta hirveältä tuntuu silti.
En pidä ihmisistä jotka valittavat ja yritän itse välttää pikkuasioista napisemista niin hyvin kuin taidan, mutta täytyy myöntää, että viimepäivinä olen valitellut surkeaa oloani usein. Vallan ihmettelen miten yksikään kanssaeläjistä ei ole vielä ääneen tohtinut sanoa, että kaikki kyllä tietävät jo miten minun kurkkuni on kipeä ja kuinka päähän koskee.
En voi olla muuta kuin pahoillani niiden ihmisten puolesta jotka joutuvat elämään jatkuvasti kuuloetäisyydellä minusta. Voin uskoa ettei lähes tauoton niiskutus ja tasaisin väliajoin toistuva valitus ole mitään maailman miellyttävintä kuultavaa.

Noniin, aiheesta korvakarvaan, jottei tämän postaus(kin) vallan menisi valitukseksi.

Miksi ulkonäkö on niin tärkeä juttu?
Kysymys on risonut mieltäni vaikka kuinka kauan, eikä asiaa auta lainkaan se, että itse lukeudun pinnallisten materialistien joukkoon pelottavan usein.
On ihanaa laittaa hiuksia. Värjätä niitä milloin milläkin väreillä, leikellä hurjasti ja välillä sitten liittää lisää karvoja päähän lisäkkeiden muodossa.
Lisäksi on ihanaa tuhlata rahaa kalliisiin hiustuotteisiin. Miten hienoa onkaan, kun lakka ei haisekkaan myrkyltä, vaan ennemminkin joltain hedelmältä. Tuoksusta joutui maksamaan kuitenkin vain sen 15e ylimääräistä toiseen muuten samankaltaiseen, mutta vain hyönteismyrkynhajuiseen tuotteeseen verrattaessa.
Ja veikkaan, että jokainen tietää mitä tarkoitan bad hair day:lla. Kukin haiven sojottaa pahimmassa tapauksessa aivan sinne mihin itse tahtoo, eivätkä vahvimmatkaan (, kalleimmatkaan, eivätkä edes kiiwintuoksuisetkaan) aineet tunnu enää saavan siivotonta pehkoa asettumaan sopivasti. Kun hiukset ovat huonosti, tuntuu koko päivä olevan pilalla.
Mutta onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä?
Shoppaileminen on mukavaa. On ihanaa kokeilla uusia, kalliita ja hienoja vaatteita, jollaisia ei ole nähnyt vielä kenenkään muun päällä, mutta joillaisia voisi kuvitella monen muunkin mieluusti käyttävän. Vielä ihanampaa on ostaa nämä viehättävät vaatekappaleet itselleen. Mitä siitä, vaikkei uudelle paidalle todellakaan olisi tarvetta? Eihän vaatteita nyt liikaa voi olla.
On tärkeää, että löytää aamulla itselleen yhtenäisen ja hyvännäköisen asukokonaisuuden. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun aikoo näyttäytyä ihmisten ilmoilla. Minusta on silti kivaa, jos nekin vaatteet, joita käytän ihan kotona yksin ollenssani näyttävät edes jollain asteella hyviltä.
Kuitenkin kun tarkemmin mietitään, onko vaatetuskaan sittenkään niin tärkeä juttu kuin kuvittelemme sen olevan?
Meikkaaminen kuuluu joka-aamuisiin rutiineihini, eritoten arkisin. Toki voisin tiukan paikan tullen lähteä kouluun täysin meikittömänä, mutta mieluummin kuitenkin myöhästyisin sen 5 min, kun poistuisin kotoa aamulla aivan naturellina.
Meikittömyyden ehkä huomaisi moni, mutta välittäisikö kukaan?
Jos vielä pidemmälle mennään, minulle henkilökohtaisesti on tavattoman tärkeää, että kynteni näyttävät hyviltä. Minusta kynsien näpertelyyn kulutettu 3 tuntia ei ole lainkaan hukkaan heitettyä aikaa - päinvastoin, olisinhan voinut käyttää sen ajan huonomminkin.
Olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että saan lakata kynnet uudelleen vain kerran viikossa. Välillä maailmani on kuitenkin niin lähellä sortumispistettään (toisinsanoen lakka on lohkeillut monesta kynnestä tavattoman rumasti tms.), että minun on pakko hieman huijata.
Tähän yhteyteen voisin liittää hieman havainnollistavaa kuvaa (harmillisen pientä sellaista) pakkomielteestäni:
Kun nyt sitä tarkemmin pohdin, katsooko kukaan kuitenkaan kieroon vaikka tähdet kynsissäni olisivat vähän rapistuneet?

Nykyään puhutaan paljon siitä, miten ympäristö aiheuttaa varsinkin nuorille tytöille paljon ulkonäköpaineita. Kun mietin asiaa omasta näkökulmastani, olen sitä mieltä, että nämä ulkonäköpaineet tai "paineet" - itse kun en niitä kovin suuriksi koe, ovat täysin minun itseni aiheuttamia.
Skrollaan ylemmäs, luen nuo äsköiset tummennetut kysymykset vielä kerran ja mielipiteeni vahvistuu entisestään. Useat asiat, joita ulkonäkömme vuoksi teemme, teemme tasan itsemme tähden. Muille kelpaisimme luultavasti vallan hyvin ilman eyelineria, hiuslisäkkeitä, merkkihuppareita ja kynsilakkojakin. Valinta on omissa käsissämme.

.. Ehkä minäkin vielä jonain päivänä leikkaan nämä kynnet kokonaan pois ja käytän niiden kanssa tuhrautuneen ajan jotenkin viksummin.
Nyt näyttää kuitenkin pahasti siltä, että tämä lakka vaatii uusimista.

Liopleurodoneja kaipaillessa

Wäwäwä, ensimmäinen postaus. Saa nyt nähdä tuleeko tästä yhtään mitään.

En oikeastaan tiedä miten tyypeillä on tapana aloittaa bloggaamisensa. Mistä ensimmäisessä viestissä kerrotaan? Kuuluuko minun jotenkin selvittää, mitä tällä blogilla haen takaa vai voinko vain aloittaa yleisen läpinän saman tien?

Nyt, kun hetken (okei, ehkä puoli minuuttia) asiaa pohdin, olen sitä mieltä, ettei minua loppujen lopuksi edes kiinnosta, miten tämä aloitus pitäisi hoitaa. Veikkaan ettei mitään yhtä ja oikeaa tapaa loppujen lopuksi olekkaan.
Tai vaikka olisikin, niin tuskin se kenenkään persettä kutittaa, millainen tämä meitsin eka viesti on.

Kas noin - alun muodollisuudet hoidettu ((=


Olen jo pitkään pohtinut sitä, miten typerää on, että tajuamme arvostaa monia asioita vasta, kun niitä ei enää ole.
Vaikka kuinka yrittää ja yrittää ajatella positiivisesti, moni juttu tuntuu tavattoman typerältä sillä hetkellä, kun sen kokee. Mutta kappas vain, myöhemmin muistelet moista lämmöllä.
Tässä toimii hyvänä esimerkkinä koulu. Kukapa ei olisi ala-asteen kertotaulukokeita vääntäessään manaillut miten koulunkäynnin täytyykin olla hankalaa. Ja kukapa ei sitten ylä-asteella matikan valtakunnallisen päässälaskuja pohtiessaan olisi ollut sitä mieltä, että palaisi milloin vain tokaluokkalaisen pulpetin ääreen - sen silloin niin kinkkisen kertotaulukokeen ääreen.
Itse olen nyt viettänyt neljä jokseenkin työlästä päivää lukiossa palloillen. Huolimatta siitä, että kaikki on uutta ja ihmeellistä, ehkä myös jollainlailla hauskaakin, olen myös saanut karvaasti kokea sen, etteivät puheet lukion haastavuudesta ole olleet pelkkää puuta heinää.
Tänään oli ensimmäinen matikan tunti, jolla olin (enemmän tai vähemmän) ulkona asiosta kaiken aikaa. "Mitä ihmettä?" ja myös sen muutamat ilkeämmän kuuloiset versiot taisivat olla eniten käytettyjä repliikkejä, ainakin omasta puolestani. Kotona tutkin läksyksi tulleita tehtäviä 10 minuuttia ja totesin osanneeni neljästä tehtävästä kaksi. Olin loppujen lopuksi ihan tyytyväinen. Tosin en ole varma, onko pitkä matikka sittenkään minun juttuni.

Selailin tänään netistä myös kaikkia mahdollisia kursseja, joita meidän lukio tarjoaa mistäkin aineesta. Valinnan varaa on hillittömästi ja olen varma, että joudun vaikeuksiin pohtiessani mistä olisi eniten hyötyä ja mitkä kiinnostavat muuten vain niin paljon, että niiden valitseminen tuntuu väistämättömältä.
Samalla tajusin myös kaivata ylä-astelle. Kaikki oli niin tavattoman helppoa ja valmiiksi hiottua tähän kaikkeen verrattuna. Voin uskoa, että vuosi sitten en olisi koskaan kuvitellutkaan muistelevani sitä aikaa kaikine kokeine jotenkin lämmöllä. Mutta on se vain hassua, miten ihmismieli muuttuu.

Kaikkein mieluiten palaisin kuitenkin takaisin päiväkotiin, dinosaurus pehmoeläinteni pariin. Söisin aamuisen inhottavan puuroannokseni hymyillen tyytyväisenä ja ottaisin pakollista päiväunista kaiken irti.

Älykkyysosamääräni on kuitenkin jopa niin korkea, että tiedän paluun olevan mahdotonta.

Minulla on tapana koettaa oppia joka päivä jotain uutta. Joinain päivinä opettelen uuden hienon sivistyssana merkityksineen, joinain saatan vain oivaltaa jotakin vähemmän hienoa ja ihan ilman sen kummempaa opettelua tai yritystä.
Ehkä voisin tänään opetella arvostamaan kaikkea (tai okei - ollaan realistisia, edes suurinta osaa) sitä, mitä minulla juuri nyt on.
Uskon, että vielä tulee aika johon verrattuna lukiokin oli lastenleikkiä.