Viikonloppu, viimeinkin !
Vaikka aika tuntuu muutoin kulkevan näin arkena huomattavasti joutuisammin kuin lomalla, mutta viikonloput häämöttävät kuitenkin joka viikko aina vain kauempana ja kauempana. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.
En tiedä mitä kummaa teen lukiossa. Huomaan pelottavan usein kipittäessäni kiireesti kaksoistunnin päätyttyä pois luokasta, etten ole sen 75 minuuttia kestävän kidutuksen aikana oikeastaan kuunnellut juuri laisinkaan mi
tä opettajalla on ollut sanottavanaan. Harmittavan usein panen merkille, että tämä vaikuttaa selkeän negatiivisesti läksyjen tekemiseen. En yksinkertaisesti osaa tehdä kotiin tulleita tehtäviä.Minua ei myöskään kiinnosta kunnolla yksikään tämän jakson aineista. Jokaisella tunnilla istun niin kaukana opettajasta kuin vain mahdollista ja vilkaisen kelloa melko tarkalleen kerran minuutissa miettien, ovatko viisarit mahtaneet juuttua paikoilleen. Tasaisin väliajoin tarkistan kellonajan myös kännykästäni, ihan vain varmuuden vuoksi. En myöskään muista, milloin olisin viimeksi viitannut ja vastannut johonkin opettajan esittämään kysymykseen.
Herää kysymys; miten ihmeessä ajoin kahlata lukion kunnialla läpi, mikäli jo ensimmäisten viikkojen jälkeen olisin valmis jäämään loppuelämäni kestävälle lomalle vaikka heti?
Odotan talvea. Nyt ilma on lähes päivittäin sellainen, että vuodenaikaa voi selkeästi jo nimittää syksyksi. Pianhan sitä syyskuussa jo ollaankin. Inhoan syksyä. Oikeastaan en pidä mistään muista vuodenajoista, kuin talvesta.
Minusta olisi ihanaa kaivaa jo esiin kaikki kesän jossakin ullakolla viettäneet lapaset, pipot, kaulaliinat sun muut. Minua ei haittaisi ollenkaan, että joutuisin käyttämään muutenkin kiireisistä aamuistani viisi minuuttia etsien paksuimpien lapasteni kadonnutta paria tai miettien pärjäisinkö ulkona ilman pipoa.
Olisi ihanaa kävellä (tai minun tapauksessani usein juosta) aamuisin bussipysäkille nuoskalumen narskuessa kengänpohjissa ja sysimustalta taivaalta hiljalleen maata kohti leijailevien hiutaleiden takertuessa hiuksiin. Muuten aivan tavattoman vaikealta tuntunut aamu saattaisi saada yllättävän iloisen käänteen, mikäli onnistuisin kalastamaan kielelleni taivaalta kieppuvan lumikiteen tai hoksaisin jäätyneen lätäkön, jonka pinnan saisin rikkoa astellen siitä yli muutamaan otteeseen.
Joskus minulta kysytään, kuinka kummassa pidän talvesta enemmän, kuin kesästä ja muista vuodenajoista yhteensä. Oikeastaan en osaa edes kunnolla selittää asiaa. Talvella minun on vain parempi olla.
Minut valtasin yllättävä innostuksen puuska ja jaksoin kuvittaa tämän postauksen ihan itse. Voisi jopa ottaa vaikka tavoitteeksi, että raapustaisi jokaiseen viestiin edes jonkunlaisen piirroksen. Tulisi enemmän semmoinen omannäköinen blogi ja pitäisi pakostakin piirtää kaikkea tuommoista pientä aina silloin tällöin. Minulla kun tuntuu tuon piirtämisen suhteen olevan nykyään menossa sellainen tyhmä kausi, että jaksan värittää ja työstää kunnolla valmiiksi vain semmoisia suurempia töitä, vaikka nuo pienetkin on ihan hyvää harjoitusta aina silloin tällöin.
Ja harjoitusta minä toden totta olenkin vailla, kun katsoo tuota väritystä. Linet on ihan kivat, mutta väritys pilaa kaiken.
Okei, olen hiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti