Wäwäwä, ensimmäinen postaus. Saa nyt nähdä tuleeko tästä yhtään mitään.
En oikeastaan tiedä miten tyypeillä on tapana aloittaa bloggaamisensa. Mistä ensimmäisessä viestissä kerrotaan? Kuuluuko minun jotenkin selvittää, mitä tällä blogilla haen takaa vai voinko vain aloittaa yleisen läpinän saman tien?
Nyt, kun hetken (okei, ehkä puoli minuuttia) asiaa pohdin, olen sitä mieltä, ettei minua loppujen lopuksi edes kiinnosta, miten tämä aloitus pitäisi hoitaa. Veikkaan ettei mitään yhtä ja oikeaa tapaa loppujen lopuksi olekkaan.
Tai vaikka olisikin, niin tuskin se kenenkään persettä kutittaa, millainen tämä meitsin eka viesti on.
Kas noin - alun muodollisuudet hoidettu ((=
Olen jo pitkään pohtinut sitä, miten typerää on, että tajuamme arvostaa monia asioita vasta, kun niitä ei enää ole.
Vaikka kuinka yrittää ja yrittää ajatella positiivisesti, moni juttu tuntuu tavattoman typerältä sillä hetkellä, kun sen kokee. Mutta kappas vain, myöhemmin muistelet moista lämmöllä.
Tässä toimii hyvänä esimerkkinä koulu. Kukapa ei olisi ala-asteen kertotaulukokeita vääntäessään manaillut miten koulunkäynnin täytyykin olla hankalaa. Ja kukapa ei sitten ylä-asteella matikan valtakunnallisen päässälaskuja pohtiessaan olisi ollut sitä mieltä, että palaisi milloin vain tokaluokkalaisen pulpetin ääreen - sen silloin niin kinkkisen kertotaulukokeen ääreen.
Itse olen nyt viettänyt neljä jokseenkin työlästä päivää lukiossa palloillen. Huolimatta siitä, että kaikki on uutta ja ihmeellistä, ehkä myös jollainlailla hauskaakin, olen myös saanut karvaasti kokea sen, etteivät puheet lukion haastavuudesta ole olleet pelkkää puuta heinää.
Tänään oli ensimmäinen matikan tunti, jolla olin (enemmän tai vähemmän) ulkona asiosta kaiken aikaa. "Mitä ihmettä?" ja myös sen muutamat ilkeämmän kuuloiset versiot taisivat olla eniten käytettyjä repliikkejä, ainakin omasta puolestani. Kotona tutkin läksyksi tulleita tehtäviä 10 minuuttia ja totesin osanneeni neljästä tehtävästä kaksi. Olin loppujen lopuksi ihan tyytyväinen. Tosin en ole varma, onko pitkä matikka sittenkään minun juttuni.
Selailin tänään netistä myös kaikkia mahdollisia kursseja, joita meidän lukio tarjoaa mistäkin aineesta. Valinnan varaa on hillittömästi ja olen varma, että joudun vaikeuksiin pohtiessani mistä olisi eniten hyötyä ja mitkä kiinnostavat muuten vain niin paljon, että niiden valitseminen tuntuu väistämättömältä.
Samalla tajusin myös kaivata ylä-astelle. Kaikki oli niin tavattoman helppoa ja valmiiksi hiottua tähän kaikkeen verrattuna. Voin uskoa, että vuosi sitten en olisi koskaan kuvitellutkaan muistelevani sitä aikaa kaikine kokeine jotenkin lämmöllä. Mutta on se vain hassua, miten ihmismieli muuttuu.
Kaikkein mieluiten palaisin kuitenkin takaisin päiväkotiin, dinosaurus pehmoeläinteni pariin. Söisin aamuisen inhottavan puuroannokseni hymyillen tyytyväisenä ja ottaisin pakollista päiväunista kaiken irti.
Älykkyysosamääräni on kuitenkin jopa niin korkea, että tiedän paluun olevan mahdotonta.
Minulla on tapana koettaa oppia joka päivä jotain uutta. Joinain päivinä opettelen uuden hienon sivistyssana merkityksineen, joinain saatan vain oivaltaa jotakin vähemmän hienoa ja ihan ilman sen kummempaa opettelua tai yritystä.
Ehkä voisin tänään opetella arvostamaan kaikkea (tai okei - ollaan realistisia, edes suurinta osaa) sitä, mitä minulla juuri nyt on.
Uskon, että vielä tulee aika johon verrattuna lukiokin oli lastenleikkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti