Ei laulavia ryhävalaita, kiitos !

Koulun kahviautomaatti oli eilen rikki. Se oli kamalaa.
Kofeiinin tarpeeni on varmasti noussut lukion aloittamisen jälkeen, sillä nykyään ostan lähestulkoon päivittäin tuosta epävarman oloisesta rakkineesta kahvikupillisen jos toisenkin. Sen jälkeen on vähän aikaa ihanan pirteä ja lämmin olo, mutta myöhemmin väsymys palaa mukanaan karsea kylmyys.
En tiedä miksi, mutta tuntuu, että minun on nykyään aina kylmä.

Viimepäivinä on taas puhuttu ihan hirveästi niistä kaiken maailman vaalirahajupakoista ja välillä minun on vallan tehnyt mieli mennä sammuttamaan se televisio, radio tai muu rakkine, joka noita uutisia on kulloinkin kaiuttimistaan suoltanut. Tokihan Suomen hallituksen mahdollinen korruptoituminen on kauhistelun arvoinen asia, mutta en ymmärrä, miksi tätä juttua pitää vatvoa kuukausitolkulla? Kuluu korkeintaan viikko ilman ainuttakaan vaalirahasotku-uutista, mutta jo vain seitsemän päivän kuluttua on joku taas kaivellut esille jotakin uutta ja taas sama oravanpyörä nytkähtää käyntiin.
Tänään pysähdyin hetkeksi miettimään, eikö meidän maassamme muka ole suurempiakin ongelmia kuin moinen rahoituskiista? Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut ja siitä voidaan ottaa oppia ensikerralla.
Kävin eilen vaihtamassa tähän medusaan lyhyemmän korun. Nyt tämä tuntuu jo huomattavasti miellyttävämmältä. Voin puhua, syödä ja nauraa ilman että tapin toinen pää hankaa koko ajan ikeniä tai hampaita. Muutenkin tämä lävistys on parantunut melkoisen hyvin. Labret ei tainnut silloin olla aivan yhtä kauan turvoksissa, mutta muutoin nämä ovat minusta olleet aika samanlaisia parannella. Liekö tuo ihmekkään, kun kummatkin reiät ovat kuitenkin huulessa.
Me käytiin Vilman kanssa myös eilen kattomassa jatko-osa sille Miehet jotka vihaavat naisia-leffalle, josta taisin puhua joskus aiemmin. Tämän 2.osan nimi oli: Tyttö joka leikki tulella ja onneksi se ei ollut aivan yhtä ällöttävä, kuin edeltäjänsä vaikka jollainlailla hirveä ja karu kuitenkin. Voin kyllä suositella kumpaistakin ! 3.osa ilmestyy Vilman tietojen mukaan jo joskus marraskuun tienoilla ja sekin on kyllä sitten pakko nähdä.

Välillä - tai oikeastaan aika usein - en ymmärrä ihmisiä. Uusimpana esimerkkinä sellaiset henkilöt, jotka saavat jotain kumman tyydytystä valittaessaan muille joistakin täysin epäolennaisista ja käsittämättömistä asioista. Mm. eilen siellä leffassa istui aivan mun ja Vilman edessä semmoinen muija, jonka ilme oli jo sinne saliin tullessa niin vastenmielinen, että iho miltein meni kananlihalle. Ennen kuin tämä nainen seurueineen oli saapunut paikalle oli pitänyt jalkojani siinä edessä olevan penkin selkänojan päällä, mutta nyt siirsin ne vieressä kököttävän Vilman syliin. Löysin hyvän asennon ja hetken aikaa sainkin olla siinä rauhassa. Lopulta tämä aiemmin mainittu naikkonen kääntyi meihin päin ja tiuskaisi erittäin epäystävälliseen sävyyn: "Otatko ne jalat siitä pois?". Tottelin heti, sillä niin julman näköinen tämä kyseessä oleva rouvashenkilö oli, mutta en aivan ymmärtänyt, mitä ihmettä ne jalat siinä Vilman sylissä sitä naista haittasivat. Olin varonut edes hipaisemasta hänen niskaansa, penkkiään tai oikeastaan tuomasta tassujani edes 30 cm etäisyydelle koko ihmisestä. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että sitä naista vain häiritsi se tieto siitä, että ne jalat olivat 35 cm sen niskan takana, Vilman sylissä.
En ymmärrä. Mistä noita tyyppejä tulee?

Nyt minulla on kiire katsomaan BB:tä, joten lopettelen tähän :3

Sademetsien kriisitilanne

Tämä viikonloppu oli mukavimpia aikoihin !
Antsu tuli meille perjantaina jajajaja olen nyt niin iloinen, kun sain puhella sille koko viikonlopun ihan kaikista asioista. Me mietittiin sitä, miten on tavallaan hyvä juttu, että me nähdään näin harvoin. Juteltavaa riittää nimittäin ihan joka hetkeksi ja monia viikkojakin sitten tapahtuneet jutut on uusia, kun niitä ei olla aikaisemmin päästy jakamaan.
Toivoin, että olisin saanut nukuttua vähän näitä kertyneitä univelkoja taas pois näin viikonloppun kunniaksi, mutta toiveeksi jäi. Lauantaina meidän piti herätä kymmenen aikoihin ja tänään puoli kymmeneltä. Eihän tuo kuulosta ollenkaan pahalta, kun vertaa arkiaamujen normaalisti klo. 6:30 tapahtuvaan heräämisprosessiin, mutta kun otetaan huomioon se, että viimekkin yönä taisimme katsoa kelloa viimeisen kerran joskus puoli 3 maissa, niin ymmärrätte varmasti mistä puhun. Sen sijaan, että olisin saanut lyhennettyä velkoja niitä taisi tulla vain lisää.

Olen miettynyt nyt kuumeisesti, mitä tekisin hiuksilleni. Kuvitelkaa; kävin viimeksi kampaajalla pian 5 kuukautta sitten ! En muista milloin olisin edellisen kerran selvinnyt niin kauan leikkaamatta hiuksiani. Veikkaan, että traumatisoiduin jotenkin edellisestä kampaamokeikasta, jonka jälkeen minusta tuntui enemmän tai vähemmän kaljulta ja jolloin vannoin, etten leikkaa hiuksiani enää koskaan. Olen vieläkin itselleni vihainen siitä. Minulla oli melkein täydelliset hiukset, mutta sitten tahdoin muutosta vain muutoksen vuoksi ja leikkasin ne kamalan lyhyiksi.
Nyt nämä on kuitenkin kasvaneet jo ihan kivaan mittaan ja sen takia en haluaisi ainakaan leikata pituutta pois ollenkaan. Toisaalta, haluaisin taas jotain muutosta. Onhan tuolla kaapissa säästössä edelleen ne 90 kappaletta sinetillisiä lisäkkeitä, mitkä mulla oli päässä n. puoli vuotta sitten, mutta en tiedä ... Yhtenä vaihtoehtona mulla on mielessä pyörinyt kunnolla pitkä ja paksu tukka. Toisinsanoen: lisäkkeitä - ja paljon sittenkin ! Tahtoisin ainakin tuplata tuon edellisen määrän, eli sitten olisi vajaa 200 kiinniteltävää joka taas meinasi sitä, että saisin istua siellä kampaajalla arviolta ikuisuuden ja tunteja kestävä työ + tuommoinen määrä aitohiuslisäkkeitä sinetellä = kamalan suuri lasku.
Lisäksi olen miettinyt kovasti otsikseni kohtaloa. En tiedä, että pitäisikö se vain leikata nyt johonkin kivaan malliin vai antaisinko sen kasvaa joka kohdasta niin pitkäksi, että saisin sen hyvin sivuun ilman hillitöntä lakkakerrosta. Nyt olen kuitenkin siinä ärsyttävässä tilanteessa, että minun on pakko joka aamu joko a) tupeerata ja lakkaverhottaa otsahaivenet pörröisiksi niin, että ne pysyvät hyvin sivussa poissa silmiltä tai b) letittään otsis näin :Ensimmäistä kertaa aikoihin olen totaalisen ideaton hiusteni suhteen ja tämä tilanne tuntuu kammottavalta. Mitä jos kuitenkin vain leikkaisin kaljun?
Ajattelin, että syyslomalla aikaa kampaajalle olisi hyvin ja silloin sinne taidan mennä, mikäli nyt siihen päätökseen tulen, että jotakin näille karvoille teen. Miettimisaikaa ei siis ole enää kauaakaan, sillä syysloma tulee vastaan (onneksi) suhteellisen piakkoin.

Hiuksista siirtykäämme sujuvasti toiseen elämäni tärkeimpiin juttuihin lukeutuvaan asiaan; kynsiin. Olen nyt elänyt viikon aivan hirveän lyhyillä kynsillä, sillä leikkasin kaikki (paitsi oikean pikkurillin ennätyspitkän kynnen) viime viikonloppuna iiiihan nysiksi ja täytyy sanoa, että vaikka jotkin asiat (kuten kosketusnäyttöisen kännykän käyttäminen) ovat helpottuneet kummasti, olen tuntenut silloin tällöin vatsassani inhottavia muljahduksia katsellessani käsiäni. Nämä järjettömän lyhyet kynnet ovat ... käsittämättömän rumat !
Tänään päätin kuitenkin kokeilla, olisiko lyhyetkin kynnet mahdollista saada näyttämään hienoilta, jos vain näkisi vaivaa. Vastaus on ehdoton ei:Sen lisäksi, että kuva on raiskaantunut (tallensin vahingossa jpg:ksi ja poistin alkuperäisen kuvan) ovat myös kynnet pahasti pahoinpidellyn linnunoksennuksen näköiset. Käytin pohjavärinä kynsilakkaperheeni uusinta tulokasta, keskiviikkona Minimanista bongattua Rimmelin halpiskynsilakkaa (sävy 050, tangerine queen), joka oli kuitenkin niin kivan värinen, että se täyty napata mukaan. (kuva nököttää tuossa vieressä). Päälle laittelin sitten kukkakynsitarroja vailla minkäänlaista loogista järjestystä ja sitten tein vielä korallipunaiset ristikot jokaisen kynteen ja tietenkin monta kerrosta päällyslakkaa vielä päälle. Kaikki tämä näkyy tuossa kuvassa ihan hillittömän huonosti, mutta ehkä se on vain hyvä. Tämä näky ei nimittäin tosiaankaan ole mikään kaunein mahdollinen. En haluaisi ruikuttaa, mutta minulla menee taas ikuisuus ennen kuin omistan kynnet, joita voi edes kutsua kynsiksi !

Erittäin harmittavaa on myös se, että Antsu toi mulle synttärilahjan juuri nyt (totta tosiaan - synttärithän mulla oli huhtikuussa :D), sillä erittäin .. krhmn .. omaperäisen näköisestä paketista paljastui ihan tavattoman ihania tarroja kynsiin! Tämähän ei tietenkään ole sääli, mutta se on, etten halua käyttää noita kalliita ja hienoja koristeita tälläisiin lyhkäisiin tappeihin. Niimpä minun täytyy vain tyytyä ihastelemaan noita tarroja arkista, niin kauan, että minulla on taas edustavamman näköiset kynnet.

No niin, nyt sain taas purettua tätä kynsikriisin aiheuttamaa tuskaa sen verran, että taidan selvitä taas muutamia päiviä näiden varmasti, mutta aivan tuskastuttavan hitaasti kasvavien ystävieni kanssa.

Tjaa-a, nyt alkaa olla sen verran nälkä, että minun on aivan pakko kampeutua ylös ja kipittää keittiöön keksimään jotain suuhunpantavaa. Tosin veikkaan, ettei siihen tällä kertaa mene kauaakaan, muistan nimittäin nähneeni pyödällä melkolailla kypsän näköisen avokadon.
Voin jakaa kanssanne ehkä maailman ihanimman iltapalavinkin:
Normi vaaleaa viipaleleipää + voita ohut kerros + avokado viipaleita siihen päälle juuston tavoin (olen todennut juustohöylän näppärimmäksi peliksi leikkaamista ajatellen) + ripaus pippuria & suolaa.
Voisin syödä noita leipiä vaikka joka päivä !

Delfiinitkö matemaattisesti lahjakkaita?

Mur.
Tätä koulupäivää kuvasi ehkä paremmin kuin hyvin sana: tärkeä.
Tuskastelin kahdeksan aamuruuhkassa näpit - tai oikeastaan jok'ikinen muukin ruumiinosa aivan tajuttoman jäässä ja koetin pujotella koululle niin nopeasti kuin vain ei-niin-ketterällä skootterillani kykenin. Yllätys yllätys, myöhästyin kuitenkin jälleen 5 minuuttia. Onneksi se oli matikantunti, joten en varmasti menettänyt mitään. Totesin heti päästyäni istumaan ja huomattuani vallan tärisevän kylmyydestä, etteivät kaksi päällekkäin puettua hupparia enää pidä kylmyyttä riittävän hyvin loitolla, etenkään näinä ah - niin mukavina kahdeksan aamuina, jolloin välillä hengitys aivan huurustuu hyisessä ulkoilmassa.

Saimme muuten tänään nähdä ne matikan kokeet, jotka koeviikon viidestä kokeesta menivät - ainakin omalta osaltani - kaikkein huonoiten. Opettaja oli onneksi helpottanut ahdinkoani suunnattomasti edellisellä tunnilla kertomalla, että kaikki olivat sentään päässeet läpi. Niinpä odotin sen pahaisen konseptin näkemistä jopa melkein luottavaisin mielin. Ehkä olinkin saanut laskettua niitä tehtäviä vaikka kutosen edestä.
Noooo, aikaisemmat toteamukseni siitä, ettei matikka todellakaan ole vahvin lajini saivat jälleen tänään lisään kannatusta puolelleen. Kokeen maksimi pistemäärä oli 42 ja riivittyään kasaan 14 pistettä sain hyväksytyn arvosanan. En voinut muuta kuin nauraa hoksattuani, että olin saanut 16 ja ½ pistettä ja läpäissyt siis kokeen 2½ pisteen marginaalilla. Numerona sama tulos on mitä luultavimmin 5-, varmuuden tähän saan sitten virallisena kokeidenpalautuspäivänä, eli parin viikon kuluttua.
Vielä ala-asteella huono koenumero olisi luultavasti pilannut koko loppu päiväni. Olen kuitenkin viime vuosien aikana tottunut siihen, ettei kaikissa koepapereissa enää komeile kymppiä tai edes ysiä, eikä tarvitsekkaan. Maailmassa on monia miljoona kertaa tärkeämpiä asioita kuin yksi matikan yhtälö- ja funktiotietoutta testaava koe. Se on totuus, joka lämmittää mieltäni suunnattomasti myös sitten, kun tämän juuri alkaneen pitkän matikan 2. kurssin päätyttyä tuskailen varmasti jälleen yhtä tiedottomana koepaperin ääressä kuin viimeksikin.
Taidan kuitenkin katsoa vielä tämän kurssin loppuun ja vaihtaa sitten vasta sinne lyhyeen, jos tilanne näyttää vielä yhtä säälittävältä. Olen kuitenkin ostanut jo pitkän kurssikirjatkin valmiiksi.
Ja sitäpaitsi, meidän ryhmänohjaajamme sanoi ensimmäisillä matikantunneilla, että pitkän matikan vitonen katsotaan monesti arvokkaammaksi kuin lyhyen ysi.Matikantuntien jälkeen mulla oli 4 tunnin hyppis. Vaikka kuinka yritin valkkailla kursseja sellaisista palkeista, ettei hyppytunteja tulisi kovin hirveästi, sattui tähän jaksoon kuitenkin tälläinen typerä päivä. Tehtyäni enkun ja matikan läksyt, käytyäni syömässä ja hortoiltuani enemmän tai vähemmän toimettomana milloin missäkin porukassa, täytyi minun sitten vielä raahautua kahdelle enkun tunnille. Onneksi meillä oli sijainen ja me päästiin lähtemään kuitenkin jonkun verran ennen kolmea.

Nyt olen kotona ja mietin pitäisikö minun soittaa Vilmalle heti vai hetken päästä. Pitäisi nimittäin piakkoin lähteä keskustaan päin. Me ajateltiin käydä kattomassa jotain Suomalaisen kirjakaupan alennusmyyntejä ja mietin, että taidan käydä jo tänään ostamassa tähän huuleen lyhyemmän tapin, mikäli vain se lävistäjä on sitä mieltä, että se on näin lyhyen parantumisajan jälkeen järkevää tähän vaihtaa. Toivon hartaasti että on, sillä tämä nykyinen on varmaan monta milliä liian pitkä ja kolisee hampaisiin inhottavasti sekä liikkuu ärsyttävästi aina puhuessa.
Lisäksi meillä on sitten illemmalla pilates ja olisi ihan hienoa, jos tekisimme tänään poikkeuksen ja saapuisimme ajoissa paikalle.
Jotennnn taidampa nyt lopettaa tähän.

Kaskelotti on maailman suurin petoeläin

Huh.
Tulin pari tuntia sitten tallilta, söin ja mietin hetken menenkö kunnon päiväunille vai käynnistänkö koneen. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä mun on tehnyt perjantaista asti mieli tulla nakuttelemaan tänne taas niitä näitä, mutta ei vain ole ollut aikaa. 15 minuutin päästä tajusin kuitenkin olevani niin tavattoman väsynyt, että menin sittenkin ensin päiväunille.

Muistan ne ajat, jolloin nukkuminen oli minulle ihan hirveän vaikeaa. Siitä on varmaan kohta jo kuusi tai seitsemän vuotta, ellei vähän enemmänkin, mutta silti silloin tällöin pyöriessäni iltaisin sängyssä saamatta unen päästä kiinni, ne ajat palaavat kammottavan selvästi mieleeni. En tiedä mikä minua silloin vaivasi. Muista miten vanhempani miettivät pitäisikö minut viedä johonkin tarkempiin tutkimuksiin ja ehkä hankkia jotain unilääkkeitäkin, sillä niin vaikeaa nukkuminen silloin oli.
En vain tahtonut nukahtaa, koska pelkäsin niin järjettömästi. En ole koskaan pelännyt mitään niin paljoa, kuin niitä hirveitä painajaisia, joista pahimpia en varmasti unohda koskaan. Ja muistan niin selvästi sen, kun mietin sinä yhtenäkin yönä - juuri ennen kuin aloitin ensimmäisen päivän tokaluokalla - mitä minä olen tehnyt väärin kun en saa nukkua rauhassa.
Hiljalleen painajaiset kuitenkin jättivät minut rauhaan. Ja voi hyvä tavaton miten iloinen olin silloin, kun olin saanut nukuttua ensimmäistä kertaa pitkään aikaa kokonaisen viikon rauhassa, nukahtaen joka ilta vain tunnin odottelun jälkeen ja heräämättä aamuyöstä toinen toistaan hirveämpiin uniin.
Veikkaan, että koska en saanut pienenä nukkua niin paljon kuin olisin tahtonut, nukun nykyään tavattoman mielelläni, nukahtaen yleensä todella helposti ja torkkuen niin sikeästi, että herään juuri ja juuri aamuisin herätyskellon soidessa. Pidän nukkumisesta, sillä silloin pääsee hetkeksi pois tästä maailmasta. Silloin kaikki on mahdollista.

Koeviikkoa on jäljellä enää huominen. Sekin on vain musiikin kuuntelukoe, missä täytyy tunnistaa barokin, klassismin ja romantiikan ajan kappaleita. Mulle on sinäänsä ihan yksi ja sama miten se menee, kunhan pääsen läpi. Musiikkia täytyy käydä läpi vain tämä yksi ainoa pakollinen kurssi (mikäli ottaa sitten 2 kuviksen kurssia - jotka valkkaan toki enemmän kuin mielelläni) ja voin kertoa, että huomenna poistuessani siitä luokasta toivon todellakin, etten palaa sinne enää koskaan.
Seuraava jakso on ihanan löysä: vain 24 viikkotuntia. Torstaisin (muistaakseni se oli torstai) minulla on neljän tunnin hyppäri. Toivon, että saan sen kannettavan pian takaisin korjauksesta, niin voin ottaa sen sitten kouluun mukaan ja datailla sillä aina välillä noiden hyppisten aikana.

Ajattelin, että voisin tälläisen yleisen höpöttelyn lisäksi kirjoitella tällä kertaa jostain ihan oikeasta aiheestakin. Totesin, että taidampa esitellä teille mun huoneen - siitä on jotenkin helppo kertoa.
Vietän tosi paljon aikaa omassa huoneessani, täällä kun on (jääkaappia lukuunottamatta) melkein kaikki tarvittava. Lisäksi olen nykyään ihan tyytyväinen tähän vallitsevaan järjetykseen, joten täällä on myös ihan kotoisaa.
Saan usein kuulla, että minulla on hirveä iso huone. Silloin, kun tämä talo valmistui ja muutin tänne, tuntui minustakin kieltämättä aluksi siltä. Nyt en osaa enää kuvitellakkaan, että asuisin pienemmässä huoneessa. En tiedä mihin laittaisin kaikki tavarani!
Ongelmia on siis luultavasti luvassa sitten joskus, kun muutan ensimmäiseen omaan kämppään. Minulla ei varmasti ole varaa hankkia niin isoa asuntoa , että saisin kaikki nämä huonekalut mukaani.
Tässä teille kuva alakerrasta. Oli tosi vaikea löytää sellainen paikka, josta saisin kaiken tarpeellisen kuvaan. Lopulta en löytänytkään. Tuolta mun huone kuitenkin näyttää ovelta katsottuna.Otin sitten vielä kuvia muutamista jutuista mitkä eivät näy tuossa aiemmassa kuvassa kunnolla/ollenkaan, mutta mitkä ovat kuitenkin aika hallitsevina osani mun huonetta. Vasemman puoleisessa on yläkertaan vievät portaat ja toisesta alareunasta voitte bongata Murmurin terraarion (josta muuten puuttuu ruohomatto, kuvaus hetkellä se oli ulkona kuivumassa pesun jäljiltä. Otus parka ei siis joudu normaalisti asustelemaan pelkät sanomalehdet alusinaan). Toisessa kuvassa on sitten tommonen lipasto (?), missä on mun telkkari ja sitten kaikkia kynsilakkoja, hajuvesiä, huuli- ja muita rasvoja, lakkoja yms. muuta tosi tärkeetä. Keskimmäinen laatikko on näköjään jäänyt vähän auki, taisin kaivella sieltä kännykän laturia juuri ennen kuin keksin alkaa räpsiä noita kuvia.
Ja tässä sitten kuva yläkerrasta. Se on pinta-alaltaan aika tarkalleen puolet alakerran pinta-alasta. Nykyään siellä on vaan tollanen pöytä, missä käyn (silloin kun jaksan yläkertaan asti raahautua) tekemässä läksyt, kirjahylly ja toi levitettävä sohva, missä on muuten tosi huono nukkua (kaikki ne jotka ovat joutuneet viettämään öitään siinä voivat varmasti myös allekirjoittaa tämän). Joskus pari vuotta sitten sänky oli yläkerrassa ja silloin mun oli periaatteessa pakko käydä siellä joka yö. Nykyään vähän jopa harmittaa, että tulee oleiltua siellä niin vähän. Sinne on kuitenkin välillä mukava paeta vaikka lukemaan, tai sitten piirtelemään kaikessa rauhassa.
Kuvista näkee ehkä ton värimaailman vähän huonosti, sillä tuo laatu on vähän mitä on, mutta pääväreinä toimivat siis keltainen ja vihreä. Mun on tehnyt jo monta vuotta mieli repiä nämä tapetit irti ja maalata tämä huone, mutta se on niin iso projekti että toteuttaminen vaatii kamalasti järjestelyjä. Herää kysymys mm. siitä, miten ihmeessä aion maalata nuo seinien korkeimmat kohdat mitkä on arviolta 3 tai 4 metrin korkeudessa ja joihin ei ylety edes yläkerran kaiteen yli kurkottelemalla. Olisi kuitenkin mukavaa saada vaihtelua tänne. 7 vuotta tätä keltavihreyttä katseltuani kaipaan jo jotakin muuta.

Olen ollut nyt (mikäli oikein lasken) n. 9 kuukautta syömättä karkkia. Me aloitettiin Vilman ja Annin kanssa 1.1.2009 karkkilakkokisa, jonka häviäjät joutuvat ostamaan voittajalle paaaaljon karkkia. En ymmärrä miten me ollaan oltu näin sitkeitä. Jotenkin ajattelin, että jo viimeistään kesälomalla saan taas nakerrella Fazerin lontoonrae-suklaata sen minkä kerkeän, mutta toistaiseksi joudun vain haaveilemaan moisesta. Voin luvata, että sitten kun tämä kärsimys on ohi ostan ainakin 67 suklaalevyä ja syön suklaata niin paljon, että oksennan.
Toisaalta nykyään ei enää edes tee mieli karkkia. Pystyn hyvin käymään muiden mukana karkkikaupassa ja oikeastaan enää hyvin harvoin katselen kaupassa karkkihyllyihin päin kaivaten kamalasti jotakin makeaa. Lopettaisin ehkä karkin syömisen kokonaan, ellei suklaa olisi karkkia.
Tässä karkkilakkoilussa on kuitenkin myös huonot puolensa; syön nykyään kamalasti jäätelöä. Nytkin tuossa vieressäni nököttää puolen litran Ben&Jerry's jäätelöpurkki (yllätys, yllätys - suklaanmakuinen sellainen) , josta olen koettanut parhaani mukaan tehdä selvää ennen kuin pikkuveljeni palaa tänään illalla joltain jääkiekkopelireissumikälieltään ja syön sen parempiin suihinsa.

Tänään aletaan taas kahdeksalta metsästää Suomen Talenttia. Sekin on kyllä kanssa niin turha ohjelma, mutta noita alkukarsintojen jaksoja on ihan hauska katsoa, vaikka inhoankin sitä myötähäpeän tunnetta, joka minut välittä pakosti valtaa niitä joitain esiintyjiä katsellessa. En kuitenkaan edes muista, kuka tuon kisan viime kerralla voitti, joten se varmasti osanaan kertoo ohjelman tärkeysasteesta.
Mutta toisaalta, kuka minä olen arvostelemaan, kun itse vietän lähes poikkeuksetta joka ilta tunnin tuijotellen sitä miten jotkut ihmiset koettavat selviytyä esimerkiksi nikotiinin puutteesta aiheutuvista, elämää suuremmista ongelmista. Hoksaatte varmasti jälleen, mitä ohjelmaformaattia tällä tarkoitan.

Njaa-a tulipas sitä tekstiä tällä kertaa vähän reilummin :3

Viva La Vida

Miau.
En tiedä miksi aloitin noin. En edes pidä kissoista.

Nyt olen tehnyt koeviikon kokeista 3/5 ja olen suoriutumiseeni suhteellisen tyytyväinen lukuunottamatta tämän päiväistä matikan koetta. Se oli todellinen fiasko.
Alussa oli semmoinen osio, jossa ei saanut käyttää laskinta laisinkaan. Kera onnettomien päässälaskutaitojeni tiesin olevani tuhoon tuomittu. Muutamille lausekkeille en vain osannut tehdä yhtään mitään ja nekin, joista sain sievenneltyä muutamia juttuja pois jäivät kuitenkin kesken. En muista sainko kuin muutamaan tehtävään lopullisen vastauksen, suurin osa minun oli vain pakko jättää kesken.
Myöskään laskimellinen osa ei sujunut yhtään sen paremmin. Koitin paneutua varsinkin sanallisiin tehtäviin oikein ajatuksen kanssa, mutta harmittavan moneen otteeseen huomasin lukeneeni jonkin lauseen n. 7-8 kertaa, sisäistämättä siitä sanaakaan. Vietettyäni pulpetin ääressä tunnin verran, alkoi päivän ruokalistan miettiminen olla huomattavasti mielekkäämpää ajateltavaa kuin mokomat matikan tehtävät. Niimpä jätin pari viimeistä laskua tyystin tekemättä ja palautin täyteen tuherretun konseptini miettien, olisiko ollut fiksumpaa jättää koe tekemättä kokonaan ja mennä suosiolla uusintoihin kokeilemaan onneaan.
Tein itseni (sekä Mian) kanssa sopimuksen siitä, että mikäli saan tuosta kokeesta alle kutosen, vaihdan lyhyeen matikkaan.Koulusta päästyämme minä ja Vilma oltiin jotenkin kamalan leffa-tuulella. Tarkistettuamme Finnkinon sivuilta, että kaikki näytökset alkavat aikaisintaan kolmen aikoihin (kello oli silloin n. 11) päätimme ajaa Makuuniin ja vuokrata jonkun niistä lukuisista leffoista, mitä meidän on pitänyt yhdessä katsoa.
"Miehet jotka vihaavat naisia" oli tämän päivän valinta (kiinnostuneet voivat lukea vähän virallisemman arvion vaikkapa tästä). Se oli jollainlailla tosi hieno, mutta yleisesti ottaen aika kamala elokuva. Hyvin rakennettua kerrontaa ja plussaa täytyy antaa siitä, että tässä oli pitkästä aikaa leffa, jossa pysyi koko ajan kärryillä. Ei silti ehkä kuitenkaan sellainen teos, joka täytyisi ehdottomasti katsoa uudelleen.

Nyt minun pitäisi olla lukemassa psykologiaa. Olen piperrellyt jo neljä A4:sta täyteen käsitekarttoja (mm. aiheista "oppiminen" ja "psykologian 3 ihmiskuvaa", joista ensimmäisenä mainitun voitte bongata tuosta viereisestä, havainnollistavasta kuvasta) ja nyt minua pelottaa, ettei niistä ole sittenkään hyötyä. Ehkä kannattaisi vain yrittää lukea koko arviolta satasivuinen koealue läpi vielä tänä iltana. Samalla tekniikallahan valmistauduin eiliseen historian kokeeseen ja se tuntui menevän ihan hyvin.
Toisaalta, kello on jo kohta puoli kuusi. Olisin valmis luultavasti vasta joskus puolen yön aikoihin. Ja lisäksi motivaationi moiseen hommaan on pienempi kuin yksi, mutta suurempi kuin -1 (huomaattehan kuinka olen virittäytynyt matemaattiselle tajuudelle) eli taidan vain tyytyä käymään nuo käsitekartat ja vihkon muistiinpanot oikein huolella läpi ja toivoa sitten parasta huomisen suhteen.

Tämä oli myös kynnellisesti erittäin huono päivä. Kaksi kynttä turmeltui täysin ! Toinen katkesi aivan juuresta asti ja on aivan järkyttävän näköinen nyt. Toisesta jäi vielä hieman jäljelle, mutta kamalan lyhyt se on silti. Olen vähän miettinyt, että jos vain leikkaisin nyt kaikki kynnet tosi lyhyiksi ja antaisin kasvaa sitten yhdessä saman mittaisiksi ... Mutta toisaalta en tiedä raaskinko- onhan minulla on vielä yhteensä 5 sopivan pitkää yksilöä jäljellä.

Otsikoksi oli pakko pistää tuo Coldplayn kappale, sillä olen kuunnellut sitä viimepäivinä varmaan 4398598 otteeseen. Klikkaahan tästä ja kuuntele sinäkin.

Teollistuminen ajoi neanderntaali-ihmisen sukupuuttoon

Tämä päivä alkoi uskomattoman hyvissä tunnelmissa. Heräsin tasan kello 9:00 kännykkäni viehättävään herätysääneen ( = Turtlesin tunnusmusiikki ) ja vaimennettuani sen niin pikaisesti kuin vain kykenin jäin loikoilemaan vähäksi aikaa peittojen alle. Oli ihana herätä, kun ei väsyttänyt ollenkaan. Olo saisi tuntu siltä useamminkin arkiaamuina.
Rakastan kiireettömiä aamuja. Rakastan sitä, että saan syödä kunnollisen aamupalan kaikessa rauhassa ja että voin lukea lehden alusta loppuun (tai minun tapauksessani lopusta alkuun - luen sen aina väärinpäin) vilkuilematta alati kelloa.

Kävin eilen ottamassa uuden lävistyksen. Jännitti ihan kamalasti - edellisestä kerrasta kun oli aikaa jo reilut kaksi vuotta. Pelkäsin, että se sattuu tai että pyörryn tai jotain. Minusta kun on tullut viime vuosina jotenkin heikompi tuollaisten juttujen suhteen. Nykyään hirvittävän monet huvipuistolaitteet saavat minut kirkumaan kuin henkeä vietäisiin ja kamalan usein tulee myös huono olo. Vielä muutama vuosi takaperin hurjimmatkin kieputtimet lähinnä kyllästyttivät parin kerran jälkeen.
Onneksi Vilma tuli mun tueksi mukaan sinne. Muutoin en varmaan olisi kyennyt edes astelemaan sisään sinne liikkeeseen.
Muistankin lukeneeni juttuja siitä, miten medusan tekeminen on suhteellisen kipeä operaatio. En kuitenkaan osannut kuvitella sen kivun olevan niin hillitön. Tuntui siltä ettei se neula koskaan menisi läpi ja että sen korun asettaminen kestäisi pienen tai vähän suuremmankin ikuisuuden. Mutta lopulta se sitten oli siinä. Kamalan nopeasti se turposi niin, että puhuminen oli hankalaa ja tosi kipeä se on ollut vielä tänäänkin. Olen silti kamalan tyytyväinen. Nyt vain toivon, että tämä paraneminen tapahtuisi mahdollisimman vikkelään. Ei nimittäin ole ollenkaan hauskaa, kun ei pysty edes hymyilemään ilman tunnetta siitä, että koko ylähuuli repeää halki hetkellä millä hyvänsä.
Jospas nyt sitten vielä kuvankin tähän liitän mukaan:
Voitte varmasti huomata miten turvonnut se huuli on. Mikäli haluatte samaistua tämän hetkiseen olotilaani laittaakaa herne ylähuulenne alle ja kokeilkaan sitten syödä vaikka patonkia ilman, että se herne putoaa tai menee rikki. Hyvät kuvittelijat voivat miettiä mukaan vielä tavattomat määrät kipua.
Otin sen edellisen lävistyksen sitten samalla pois, kun laitoin tuon uuden. En oikein tiedä, olisiko se näyttänyt ällöttävän symmetriseltä, kun sekä alhaalla, että ylhäällä olisi ollut tismalleen samoilla paikoilla korut. Lisäksi äiti oli vähän sitä mieltä, että yksikin ylimääräinen reikä naamassa on jo liikaa, eli jos haluan ottaa uuden, täytyy siitä edellisestä sitten luopua. Joten ihan vain jo välttääkseni kotona odottavaa katastrofia pyysin sitä lävistäjää samalla nappaamaan sen alahuulen renkaan pois.

Meillä on tosiaan koeviikko nyt käynnissä. Huomenna vuorossa historian koe. Kahlasin tänään 3-4 tunnin aikana läpi sen n. 150 sivua pitkän alueen ja voin luvata, että kaikki ne lukuisat vuosiluvut ja tapahtumat sekoittuvat päässäni yhtä tehokkaasti kuin markkinoiden johtavimmassa tehosekoittimessa. Onneksi olen kuitenkin aina pärjännyt reaaliaineissa suhteellisen hyvin ja muutamat noista jutuista ovat tuttuja jo ala-asteelta.
Huomenna täytyisi myös sitten alkaa harjoitella matikan koetta varten. Siitä en halua oikeastaan puhua yhtään enempää nyt - ihoni nousi jo ihan tarpeeksi kananlihalle pelkästä ajatuksesta.

Taidan lopettaa tältä erää tähän. Seuraavaan viestiin piirrän kyllä jonkun kuva taas, nyt en vain yksinkertaisesti kerennyt.

Vanukasta ja (epä)onnistumisia

Mjau.
Olen vaihteeksi a) hirveän väsynyt b) jotenkin kipeän oloinen ja c) tavattoman huolestunut.
En kuitenkaan jaksa/halua/tahdo/kaikki muut mahdolliset verbit jotka tätä kuvaamaan käy/niin just - eli siis en valita. Valittaminen on tyhmää.

Mulla oli torstaina kunnolla migreeni pitkästä aikaa. En oikeastaan edes muista milloin olisin viimeksi joutunut vetämään ihan migreenikohtaukseen tarkoitettuja lääkkeitä. Normaaleja päänsärkylääkkeitä tulee napsittua harva sen päivä, mutta (luojan kiitos) nämä migreenitapaukset ovat harvinaisempia.
Retkottaessani tuolloin torstaina sängyllä, jossakin unen, tajuttomuuden ja tiesminkä koomatilan välimaastossa paneuduin myös miettimään, mahdanko olla liian stressaantunut? Migreeni kun ei iske koskaan syyttä suotta vaan siihen on aina joku syy. Yleensä minä saan sen joko nukuttuani hirvittävän monta yötä peräkkäin aivan liian vähän sekä aivan liian huonosti, tai vaihtoehtoisesti katseltuani liian pitkään jotakin ärsyttävästi välkkyvää ja värikästä kohdetta (hyvänä esimerkkinä se, että viime joulun alla kohtauksen aiheutti kaupassa näkemäni välkkyvä pienoisjoulukuusi). Torstaina en kuitenkaan (tietääkseni) kärsinyt kummastakaan edellämainitusta.
Yleisesti sanotaan, että migreenin laukaisee todennäköisimmin stressi. En kuitenkaan tunne - tai tuntenut torstainakaan oloani yhtään stressaantuneeksi. Niinpä mietin, voiko stressaantunut olla tietämättään?

Olin ajatellut pyhittäväni tämän koko viikonlopun lukemiselle. Tarkentaakseni liian hyvältä kuulostavaa lausetta; koekirjojen lukemiselle.
Tänään minun teki kuitenkin niin paljon mieli suklaavanukasta, että lähdin äidin mukaan kauppaan. No joo, ostin suklaavanukasta. Jotenkin jouduin pahoille teille ja lopulta huomasin nököttäväni kassajonossa käsissäni 8 purkkia suklaavanukasta JA yksi uusi kynsilakka. En ymmärrä kuinka se oikein kävi, mutta nyt minulla on 16 lakan sijasta 17.
Mutta täytyy kyllä todeta, että ihan turha tuo ostos ei ollut. Lumenen kynsilakat ovat osoittautuneet muutoinkin ihan kelpo tuotteiksi. Tämä lisäksi lupaa kuivuvansa nopsasti, mikä on tietenkin aina plussaa.
Liitänpä oheen vaikka kuvankin tuosta kynsilakkakaartini uudesta tulokkaasta. Väri (8 - Angel Touch, kertoo purkki) näyttää tuossa kyllä vähän turhan vaaleanpunaiselta, se on oikeasti ihan semmoista valkeaa.

Ne, jotka minua yhtään paremmin tuntevat varmasti tietävät, että uuden lakan rantautuessa taloon on sitä tietenkin päästävä testaamaan mahdollisimman pian. Niinpä käytin seuraavat 3 tuntia erittäin kehittävästi kynsilakanpoistoaineen, kolmen lakkapurkin ja hammastikkujen kanssa keittiönpyödän ääressä notkuen. Vasemman käden lakkaus onnistui jälleen kohtalaisen hyvin, mutta oikea näyttää (varsinkin peukalon osalta) jokseenkin epäonnistuneelta. Niin se menee kuitenkin aina, joten olen tottunut näihin takaiskuihin.
Päällyslakkaa pitäisi lisätä vielä yksi kerros, mutta taidan jättää sen huomiseen, sillä muutoin en pääse nukkumaan koko yönä.Voitte varmasti kuvitella, että suunnitelmani armottomasti koekirjojen ympärille rakentuneesta päivästä mureni kuin muffinsi olohuoneen sohvapöydälle siinä vaiheessa, kun sain käsiini tuon uuden kynsilakan.
Kellon ollessa muistaakseni puoli seitsemän hoksasin, etten ole vielä avannutkaan ainuttakaan kirjaa ja pakokauhun vallassa haalin kokoon suurinpiirtein kaikki kurssikirjat ja painuin niiden kera yläkertaan.
.... Jaksoin keskittyä arviolta 32 min, johon sisältyi: muuta minuutti tuskailua siitä, kummassa ruotsin kirjassa kaikki kielioppisäännöt on, ainakin 5 minuuttia tappelua koulupöydän lampun kanssa sekä kahden ja puolen minuutin paniikki kadonneen lyijytäytekynän johdosta. Hyvän matikkapään omaavat ihmiset voivat nokkelina laskea kuinka kauan jäi aikaa tehokkaalle työskentelylle. Ne jotka eivät moiseen (kieltämättä erittäin haasteelliseen) laskutoimitukseen kykene voivat vain tyytyä ajatukseen siitä, että en tainnut hyvästä suunnitelmasta huolimatta olla kovinkaan ahkera opiskelija.
Nyt mieleeni pomppasi se sanonta: "Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty". Eli olen siis lukenut kaikista koealueista jo puolet.

Ja kappas, kello onkin noin paljon.
Minulla oli vielä pari muutakin juttua kerrottavana (taino kirjoitettavana), mutta epäilen vahvasti, että ihan vain jo tekstin laatua (sekä hieman myös omia univelkojani ajatellen) taidan lopettaa tältä illalta.

Viimeinkin kai alamäkeä?

Tulin tunti sitten tallilta. Kävin varmaan ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen ratsastamassa.
Meni yllättävän hyvin, varauduin jotenkin henkisesti tunnin mittaiseen tappeluun sekä hevosen, että itseni kanssa, mutta ensimmäisenä mainuttu jäi onneksi vähän vähemmälle. Muutenkin minulla on jokseenkin sellainen fiilis, että ratsastuksesta (etenkin estetunneista) jää aina edes jollain asteella hyvä maku suuhun. Hevosten kanssa touhuileminen kun on yleisesti ottaen niin mukavaa ja eritoten palkitsevaa hommaa!

Tämä päivä meni muutenkin paremmin, kuin mitä aamulla tavallisen tapaan kello 06:30 sängystä ylös kampeutuessani kuvittelin.
Ensinnäkin, olin ajoissa koulussa. Taisin kuitenkin saada myöhästymismerkinnän (jälleen kerran) sillä käväisin kaapilla (joka minun tuurillani sijaitsee yläkerrassa, kun taas sitä vastoin suurin osa tämän jakson tunneista pidetään alakerran luokissa) ja niinpä kipittäessäni kohti musiikin luokkaa ehdin juuri nähdä, miten opettaja sulki oven ja mitä luultavimmin merkitsi minut samalla poissaolevaksi.
Toiseksi, puolella luokasta oli tänään laulukoe. Ja tietenkin suoritimme kokeet aakkosjärjestyksestä ... eli luonnollisesti, loistavalla tuurillani, minä olin aivan ensimmäinen. En ole aivan varma, miksi lasken tämän päivän onnistumisiin. Minua jännitti nimittäin kamalasti, enkä oikeastaan tykkää laulaa yksinäni. Se meni kuitenkin paremmin kuin olisin koskaan kuvitellut ja sain numeroksi 9½. Olen hirmuisen tyytyväinen itseeni!
Kolmanneksi kivaksi jutuksi voisin tähän vaikka mainita sen, että viikko sitten Dermosililtä tilaamani tuotteet löysivät tiensä meille kotiin tänään. Minua vähän hämmentää se, miten sain jälleen tuhlattua 60 euroa kaiken maailman rasvoihin, kuorintavoiteisiin, suihkusaippuoihin sun muihin, sillä loppujen lopuksi, järjellä miettiessäni, en olisi tarvinnut niistä yhtäkään.
Kaikista tänään saapuneista purkeista ja puteleista eniten viehätystä herätti tämmöinen ihovoide, jota minun oli aivan pakko päästä testaamaan heti tänään ja joka todellakin lunasti lupauksensa; se tuoksui ihan hillittömän hyvältä ja nyt iho tuntuu ihanan pehmeältä joka paikasta! Olen tosiaankin tyytyväinen tuohon.

Toissapäivänä otin suuren askeleen (netti)elämässäni; liityin Facebookkiin. Olen karttanut sitä paikkaa pitkään. Se on jotenkin kauhea kyyläverkosto. Nyt enää kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta. Koetan silti pitää periaatteistani kiinni edes jollain asteella ja käydä siellä mahdollisimman harvoin.
... Toisaalta muistan kuinka ajattelin samoin lisätessäni kuvia IRC-Galleriaan ja kappas vaan, kuinkas sitten kävikään.Minun on eilisestä asti tehnyt kamalasti mieli suklaavanukasta. Kiitos Katsun, joka ystävällisesti tiedotti, että Primasta saa nyt jotain hyvää suklaavanukasta hillittömän kokoisen purkin todella edulliseen hintaan. En kuitenkaan vielä tänään kerinnyt ajaa varta vasten Keljoon sitä ostamaan, mutta ehkä huomenna sitten. Pitäisi muutenkin ostaa konseptipaperia koeviikkoa varten ... Ehkä sitäkin saa Primasta.

Njaa-a kello onkin kohta jo 22. Lienee turha edes mainita, mikä ohjelmasuosikkieni häpeäpilkku starttaa kahden minuutin kuluttua.

Ajallinen aaltoviidakko

Minun täytyisi olla tyytyväinen itseeni nyt. Minun teki mieli tänään lintsata niiiiiin kovasti (ja vieläpä kahteen otteeseen - ensin aamulla ja sitten iltapäivällä), mutta onnistuin kuin onnistuinkin hillitsemään itseni ja menin/jäin kouluun. Minulla on nyt kuitenkin menossa jotenkin tunteellinen taantumakausi ja olo on aina sellaista tasaista puuroa. Milloinkaan ei tunnu erityisen hyvältä, muttei erityisen huonoltakaan. Niimpä en nyt toiveistani huolimatta osaa oikeastaan suhtautua tämänkään päiväiseen suoritukseeni erityisen myötämielisesti, vaikka aamun tunnit olivat vielä liikuntaa, jolloin olisi toisinsanoen ollut oivallinen tilaisuus nukkua vähän pidempään, kuin mitä kuuluisi (;

Vaikka netissä tekemäni testit väittävät, että tulen saavuttamaan arviolta 90 vuoden iän, alkaa minusta kuitenkin tuntua pelottavasti siltä, että asia on tyystin toisin. Jotenkin minulla on sellainen fiilis, että kohtaan kuolemani viimeistään ensiviikolla. Koeviikko. Ei helvetti.
Kokeisiin lukeminen on aina ollut minulle jotenkin kaukainen ja vieras käsite. Ala-asteella selvisin kaikista kokeista kunnialla hyvän muistini tähden. Minun ei tarvinnut lukea kokeisiin tippaakaan mikäli vain kuuntelin tunneilla. Asiat vain iskostuivat mieleen ja tuntuivat vieläpä tavattoman yksinkertaisilta ja helpoilta.
Ylä-asteella en sen sijaan lukenut kokeisiin siksi, että kiinnostukseni moiseen hommaan oli vain yksinkertaisesti pyöreä nolla. Hommaa vaikeutti entisestään se, etten myöskään seiskan jälkeen juurikaan kuunnellut tunneilla. Sen saattoi myös havaita koenumeroiden selkeänä laskuna. Minulla on vähän sellainen olo, että onnistuin rämpimään ylä-asteen noinkin kiitettävästi läpi vain sen tähden, että olin opetellut asiat kunnolla ala-asteella. Loppujen lopuksi peruskoulun kolme viimeistä vuotta eivät sitten kuitenkaan tuoneet juurikaan uutta tietoa esimerkiksi biologian tai maantiedon saralta.
Lisäksi koealueet olivat suhteellisen lyhyitä (muistan kuinka 50 sivua sai vielä vuosi sitten aikaan tavattoman närkästynyttä nurinaa ja vastalauseita silloisen luokkani kesken) ja lisäksi kaikki asiat käytiin tunnilla läpi sen verran hyvin ja hartaasti, että jokaiselle jäi mieleen jotain, vaikka tahtomattakin.

Mutta nyt: 6 päivää - 5 koetta ja koealueena - koko kirja. Anteeksi mitä?
Olen miettinyt erillaisia tekniikoita pänttäämiseen. En kuitenkaan ole varma, mikä olisi järkevintä ja siksi minusta tuntuu ettei ensimmäinen koeviikko taida olla mitenkään hirvittävän menestyksekäs. Toisaalta voin sitten lohduttautua sillä ajatuksella, että yritin opetella asioita epäsopivalla tavalla ja vakuutella itselleni, että seuraavan kerran koeviikko ja jokailtainen (parhaassa tapauksessa tietenkin n. 6-8 tuntia putkeen) lukeminen ovat jo tutumpia juttuja ja kaikki sujuu rutiininomaisesti.
Todellisuudessa moiset lukutuokiot tulevat varmasti olemaan aivan yhtä hankalia niin nyt alussa kuin vielä vuodenkin päästä.
Juuri näinä hetkinä palaan jälleen tutun kysymyksen ääreen: Mitä ihmettä teen lukiossa?

Sillointällöin tunnen itseni sangen reiluksi ystäväksi.
Esimerkkinä eilinen keskustelu:
Minä: "Jonna onko teillä kynsilakanpoistoainetta?"
Jonna: ".... Joo"
M: "Okei tuun teille ottaa lakat pois kynsistä!"
J: "...."
Loppujen lopuksi jäin kuitenkin myös lakkaamaan kynteni Jonnan luokse. Olin siis hyvä ystävä, pidin Jonnalle seuraa (tässä yhteydessä voimme jättää mainitsematta muutamat seikat kuten sen, että sotkin Jonnan keittiön pyödän kynsilakkaan suhteellisen tehokkaasti).
Aikeenani ei ole nyt nakutella tähän mitään mukanokkelia määritelmiä ystävyydestä tai muuta vastaavaa, vaan taidan yleisen väsymyksen, ärtymyksen ja odottavien matikan tehtävien tähden keskittyä jälleen pinnallisemman puolen asioihin.
Tässäpä siis kuva kynsistä joiden parissa tosiaan vietin eilen n. tunnin Jonnan keittiönpyötää siinä sivussa maalaillen:Valo hämää hitusen, todellisuudessa nuo raidat erottuvat vielä hieman paremmin.

Aloitin tämän merkinnän kirjoittamisen tunti sitten. Niin ikään 60 minuuttia aikaisemmin mietin kuinka kerkiän vallan hyvin tehdä läksyjä ja piirtää sen yhden kuvankin ehkä valmiiksi vielä ennen kuin käperryn television ääreen tämän illan ohjelmatarjontaa varten (Huippumalli haussa, United 93 ja BB). Nyt en ole enää ihan niin varma asiasta.
Taidan tästä pikkuhiljaa siirtyä tuonne yläkertaan ja katsoa noita läksyjä. Vaikka mitä luultavimmin lopputulos on kuitenkin se, että tulen takaisin alas puolen tunnin sisällä, hyppysissäni se yksi lyijäripiirros ja koulukirjat edelleen visusti laukussa.
No, yritys hyvä kymmenen.

Kilpikonnan päivät

Enää huominen ja sitten on viikonloppu taas. Lyön vaikka vetoa, että huomisilla tunneilla viisarit tuntuvat matelevan eteenpäin vielä hitaammin kuin mitä niiden on ollut tapana madella viimepäivinä muutoinkin.

Kirjoitin äsken historian esseen. Aihe oli niinkin mielenkiintoinen kuin "Välimeren merkitys antiikin kreikkalaisille ja roomalaisille". Parasta tässä oli se, että tämän päivän kaksi viimeistä tuntia kuluivat (tavattoman hitaasti) hissan parissa, mutta ajanjakso on aivan eri. Nyt olemme käsittelemässä jo teollistumista.
Lukion ja ylä-asteen eron huomaa minusta selkeiten juuri opiskelu tahdissa. Yhden kaksoistunnin aikana ei ole lainkaan tavatonta hypätä vaikkapa juuri tuossa historiassa 1000 vuotta ajassa eteenpäin. Tämä vaatii totuttelua, mutta onneksi olen suhteellisen hyvin sopeutuvainen olento. Luulisin niin.

Joskus olen kateellinen kilpikonnalleni. Sen elämä koostuu tasaisin väliajoin toistuvista rutiineista ja sen ei tarvitse juurikaan vaivata päätään millään arkipäivän kiperillä kysymyksillä kuten "Mitä keksin ruuaksi?" tai "Kuinka ihmeessä vessapaperi on voinut taas loppua?"
Se saa joka päivä ruuan, se pääsee terraariostaan vapaaksi lattialle suunnilleen silloin kuin itse niin haluaa ja minä huolehdin sen nukkumaan iltaisin, vaikka joutuisikin etsimään sitä puoli tuntia kiertäen läpi koko huushollin kenkäkaappeja ja saunan perimmäistä nurkkaa myöten. Halutessaan se voi viettää koko päivän torkkuen lämpimässä lamppunsa alla ja nukkua se saa juuri silloin kuin sitä huvittaa.
Viihdykettä itselleen se saa minun tarkkailemisestani. Tälläkin hetkellä tunnen sen katseen selässäni. Se tuijottelee minua terraariostaan jokseenkin nyrpeä ja ylenkatsova ilme naamallaan. Uskon sen johtuvan siitä, ettei se ole saanut vielä tänään ruokaansa. Olenhan minä ollut kotona nyt parisen tuntia eli minun olisi kai jo korkea aika kävellä jääkaapille ja leikata sille pätkä kurkkua purtavaksi. Taidan kuitenkin kirjoittaa tämän viestin ensin loppuun noista ilkeistä katseista huolimatta.
Ohessa muutamia viime kesänä napattuja kuvia tuosta otuksesta. En käsitä kuinka se onnistuu näyttämään kuvissa aina niin söpöltä ja kiltiltä. Voin kertoa, että totuus on tarua ihmeellisempää - se on useimmiten äärettömän häijy ja pahankurinen eläin.

Törmäsi pari päivää sitten aivan tavattoman kiehtovaan sivustoon (CecarsShop). Lyön vaikka vetoa, etten voi hillitä itseäni enää pitkään, vaan kohta minun on aivan pakko antaa itselleni lupa tilata tuolta jotain kivaa kynsikrääsää. Katsokaa varsinkin niitä miniatyyrihedelmiä. Aivan tajuttoman ihania (=

Tänään starttaa telkkarista kaksi toinen toistaa mielenkiintoisemman kuuloista sarjaa; Mentalist ja Harper's Island. Taidan laittaa jälkimmäisenä mainitun tallennukseen ja katsoa tuon Mentalistin nyt reaaliaikaan.
Oikeasti minun kannattaisi mennä jo yhdeksältä nukkumaan, sillä tältä viikolta on ainakin 245 h univelkoja varastossa. En kuitenkaan kykene siihen. Jos saisinkin itseni peiton alle suurinpiirtein tuohon aikaan, en kuitenkaan pysty nukahtamaan. Nykyään on jotenkin kamalan hankalaa saada unen päästä kiinni.
Lisäksi voin tehdä paljastuksen, että olen jääny pahasti koukkuun Big Brotheriin. Olen erittäin pettynyt itseeni, mutta en voi sille mitään.
Toisinsanoen, käyn tänään nukkumaan mitä luultavammin joskus kello 23:en jälkeen ja valittelen jälleen huomenaamuna hirvittävää väsymystäni.