Kaskelotti on maailman suurin petoeläin

Huh.
Tulin pari tuntia sitten tallilta, söin ja mietin hetken menenkö kunnon päiväunille vai käynnistänkö koneen. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä mun on tehnyt perjantaista asti mieli tulla nakuttelemaan tänne taas niitä näitä, mutta ei vain ole ollut aikaa. 15 minuutin päästä tajusin kuitenkin olevani niin tavattoman väsynyt, että menin sittenkin ensin päiväunille.

Muistan ne ajat, jolloin nukkuminen oli minulle ihan hirveän vaikeaa. Siitä on varmaan kohta jo kuusi tai seitsemän vuotta, ellei vähän enemmänkin, mutta silti silloin tällöin pyöriessäni iltaisin sängyssä saamatta unen päästä kiinni, ne ajat palaavat kammottavan selvästi mieleeni. En tiedä mikä minua silloin vaivasi. Muista miten vanhempani miettivät pitäisikö minut viedä johonkin tarkempiin tutkimuksiin ja ehkä hankkia jotain unilääkkeitäkin, sillä niin vaikeaa nukkuminen silloin oli.
En vain tahtonut nukahtaa, koska pelkäsin niin järjettömästi. En ole koskaan pelännyt mitään niin paljoa, kuin niitä hirveitä painajaisia, joista pahimpia en varmasti unohda koskaan. Ja muistan niin selvästi sen, kun mietin sinä yhtenäkin yönä - juuri ennen kuin aloitin ensimmäisen päivän tokaluokalla - mitä minä olen tehnyt väärin kun en saa nukkua rauhassa.
Hiljalleen painajaiset kuitenkin jättivät minut rauhaan. Ja voi hyvä tavaton miten iloinen olin silloin, kun olin saanut nukuttua ensimmäistä kertaa pitkään aikaa kokonaisen viikon rauhassa, nukahtaen joka ilta vain tunnin odottelun jälkeen ja heräämättä aamuyöstä toinen toistaan hirveämpiin uniin.
Veikkaan, että koska en saanut pienenä nukkua niin paljon kuin olisin tahtonut, nukun nykyään tavattoman mielelläni, nukahtaen yleensä todella helposti ja torkkuen niin sikeästi, että herään juuri ja juuri aamuisin herätyskellon soidessa. Pidän nukkumisesta, sillä silloin pääsee hetkeksi pois tästä maailmasta. Silloin kaikki on mahdollista.

Koeviikkoa on jäljellä enää huominen. Sekin on vain musiikin kuuntelukoe, missä täytyy tunnistaa barokin, klassismin ja romantiikan ajan kappaleita. Mulle on sinäänsä ihan yksi ja sama miten se menee, kunhan pääsen läpi. Musiikkia täytyy käydä läpi vain tämä yksi ainoa pakollinen kurssi (mikäli ottaa sitten 2 kuviksen kurssia - jotka valkkaan toki enemmän kuin mielelläni) ja voin kertoa, että huomenna poistuessani siitä luokasta toivon todellakin, etten palaa sinne enää koskaan.
Seuraava jakso on ihanan löysä: vain 24 viikkotuntia. Torstaisin (muistaakseni se oli torstai) minulla on neljän tunnin hyppäri. Toivon, että saan sen kannettavan pian takaisin korjauksesta, niin voin ottaa sen sitten kouluun mukaan ja datailla sillä aina välillä noiden hyppisten aikana.

Ajattelin, että voisin tälläisen yleisen höpöttelyn lisäksi kirjoitella tällä kertaa jostain ihan oikeasta aiheestakin. Totesin, että taidampa esitellä teille mun huoneen - siitä on jotenkin helppo kertoa.
Vietän tosi paljon aikaa omassa huoneessani, täällä kun on (jääkaappia lukuunottamatta) melkein kaikki tarvittava. Lisäksi olen nykyään ihan tyytyväinen tähän vallitsevaan järjetykseen, joten täällä on myös ihan kotoisaa.
Saan usein kuulla, että minulla on hirveä iso huone. Silloin, kun tämä talo valmistui ja muutin tänne, tuntui minustakin kieltämättä aluksi siltä. Nyt en osaa enää kuvitellakkaan, että asuisin pienemmässä huoneessa. En tiedä mihin laittaisin kaikki tavarani!
Ongelmia on siis luultavasti luvassa sitten joskus, kun muutan ensimmäiseen omaan kämppään. Minulla ei varmasti ole varaa hankkia niin isoa asuntoa , että saisin kaikki nämä huonekalut mukaani.
Tässä teille kuva alakerrasta. Oli tosi vaikea löytää sellainen paikka, josta saisin kaiken tarpeellisen kuvaan. Lopulta en löytänytkään. Tuolta mun huone kuitenkin näyttää ovelta katsottuna.Otin sitten vielä kuvia muutamista jutuista mitkä eivät näy tuossa aiemmassa kuvassa kunnolla/ollenkaan, mutta mitkä ovat kuitenkin aika hallitsevina osani mun huonetta. Vasemman puoleisessa on yläkertaan vievät portaat ja toisesta alareunasta voitte bongata Murmurin terraarion (josta muuten puuttuu ruohomatto, kuvaus hetkellä se oli ulkona kuivumassa pesun jäljiltä. Otus parka ei siis joudu normaalisti asustelemaan pelkät sanomalehdet alusinaan). Toisessa kuvassa on sitten tommonen lipasto (?), missä on mun telkkari ja sitten kaikkia kynsilakkoja, hajuvesiä, huuli- ja muita rasvoja, lakkoja yms. muuta tosi tärkeetä. Keskimmäinen laatikko on näköjään jäänyt vähän auki, taisin kaivella sieltä kännykän laturia juuri ennen kuin keksin alkaa räpsiä noita kuvia.
Ja tässä sitten kuva yläkerrasta. Se on pinta-alaltaan aika tarkalleen puolet alakerran pinta-alasta. Nykyään siellä on vaan tollanen pöytä, missä käyn (silloin kun jaksan yläkertaan asti raahautua) tekemässä läksyt, kirjahylly ja toi levitettävä sohva, missä on muuten tosi huono nukkua (kaikki ne jotka ovat joutuneet viettämään öitään siinä voivat varmasti myös allekirjoittaa tämän). Joskus pari vuotta sitten sänky oli yläkerrassa ja silloin mun oli periaatteessa pakko käydä siellä joka yö. Nykyään vähän jopa harmittaa, että tulee oleiltua siellä niin vähän. Sinne on kuitenkin välillä mukava paeta vaikka lukemaan, tai sitten piirtelemään kaikessa rauhassa.
Kuvista näkee ehkä ton värimaailman vähän huonosti, sillä tuo laatu on vähän mitä on, mutta pääväreinä toimivat siis keltainen ja vihreä. Mun on tehnyt jo monta vuotta mieli repiä nämä tapetit irti ja maalata tämä huone, mutta se on niin iso projekti että toteuttaminen vaatii kamalasti järjestelyjä. Herää kysymys mm. siitä, miten ihmeessä aion maalata nuo seinien korkeimmat kohdat mitkä on arviolta 3 tai 4 metrin korkeudessa ja joihin ei ylety edes yläkerran kaiteen yli kurkottelemalla. Olisi kuitenkin mukavaa saada vaihtelua tänne. 7 vuotta tätä keltavihreyttä katseltuani kaipaan jo jotakin muuta.

Olen ollut nyt (mikäli oikein lasken) n. 9 kuukautta syömättä karkkia. Me aloitettiin Vilman ja Annin kanssa 1.1.2009 karkkilakkokisa, jonka häviäjät joutuvat ostamaan voittajalle paaaaljon karkkia. En ymmärrä miten me ollaan oltu näin sitkeitä. Jotenkin ajattelin, että jo viimeistään kesälomalla saan taas nakerrella Fazerin lontoonrae-suklaata sen minkä kerkeän, mutta toistaiseksi joudun vain haaveilemaan moisesta. Voin luvata, että sitten kun tämä kärsimys on ohi ostan ainakin 67 suklaalevyä ja syön suklaata niin paljon, että oksennan.
Toisaalta nykyään ei enää edes tee mieli karkkia. Pystyn hyvin käymään muiden mukana karkkikaupassa ja oikeastaan enää hyvin harvoin katselen kaupassa karkkihyllyihin päin kaivaten kamalasti jotakin makeaa. Lopettaisin ehkä karkin syömisen kokonaan, ellei suklaa olisi karkkia.
Tässä karkkilakkoilussa on kuitenkin myös huonot puolensa; syön nykyään kamalasti jäätelöä. Nytkin tuossa vieressäni nököttää puolen litran Ben&Jerry's jäätelöpurkki (yllätys, yllätys - suklaanmakuinen sellainen) , josta olen koettanut parhaani mukaan tehdä selvää ennen kuin pikkuveljeni palaa tänään illalla joltain jääkiekkopelireissumikälieltään ja syön sen parempiin suihinsa.

Tänään aletaan taas kahdeksalta metsästää Suomen Talenttia. Sekin on kyllä kanssa niin turha ohjelma, mutta noita alkukarsintojen jaksoja on ihan hauska katsoa, vaikka inhoankin sitä myötähäpeän tunnetta, joka minut välittä pakosti valtaa niitä joitain esiintyjiä katsellessa. En kuitenkaan edes muista, kuka tuon kisan viime kerralla voitti, joten se varmasti osanaan kertoo ohjelman tärkeysasteesta.
Mutta toisaalta, kuka minä olen arvostelemaan, kun itse vietän lähes poikkeuksetta joka ilta tunnin tuijotellen sitä miten jotkut ihmiset koettavat selviytyä esimerkiksi nikotiinin puutteesta aiheutuvista, elämää suuremmista ongelmista. Hoksaatte varmasti jälleen, mitä ohjelmaformaattia tällä tarkoitan.

Njaa-a tulipas sitä tekstiä tällä kertaa vähän reilummin :3