Vaikka netissä tekemäni testit väittävät, että tulen saavuttamaan arviolta 90 vuoden iän, alkaa minusta kuitenkin tuntua pelottavasti siltä, että asia on tyystin toisin. Jotenkin minulla on sellainen fiilis, että kohtaan kuolemani viimeistään ensiviikolla. Koeviikko. Ei helvetti.
Kokeisiin lukeminen on aina ollut minulle jotenkin kaukainen ja vieras käsite. Ala-
asteella selvisin kaikista kokeista kunnialla hyvän muistini tähden. Minun ei tarvinnut lukea kokeisiin tippaakaan mikäli vain kuuntelin tunneilla. Asiat vain iskostuivat mieleen ja tuntuivat vieläpä tavattoman yksinkertaisilta ja helpoilta.Ylä-asteella en sen sijaan lukenut kokeisiin siksi, että kiinnostukseni moiseen hommaan oli vain yksinkertaisesti pyöreä nolla. Hommaa vaikeutti entisestään se, etten myöskään seiskan jälkeen juurikaan kuunnellut tunneilla. Sen saattoi myös havaita koenumeroiden selkeänä laskuna. Minulla on vähän sellainen olo, että onnistuin rämpimään ylä-asteen noinkin kiitettävästi läpi vain sen tähden, että olin opetellut asiat kunnolla ala-asteella. Loppujen lopuksi peruskoulun kolme viimeistä vuotta eivät sitten kuitenkaan tuoneet juurikaan uutta tietoa esimerkiksi biologian tai maantiedon saralta.
Lisäksi koealueet olivat suhteellisen lyhyitä (muistan kuinka 50 sivua sai vielä vuosi sitten aikaan tavattoman närkästynyttä nurinaa ja vastalauseita silloisen luokkani kesken) ja lisäksi kaikki asiat käytiin tunnilla läpi sen verran hyvin ja hartaasti, että jokaiselle jäi mieleen jotain, vaikka tahtomattakin.
Mutta nyt: 6 päivää - 5 koetta ja koealueena - koko kirja. Anteeksi mitä?
Olen miettinyt erillaisia tekniikoita pänttäämiseen. En kuitenkaan ole varma, mikä olisi järkevintä ja siksi minusta tuntuu ettei ensimmäinen koeviikko taida olla mitenkään hirvittävän menestyksekäs. Toisaalta voin sitten lohduttautua sillä ajatuksella, että yritin opetella asioita epäsopivalla tavalla ja vakuutella itselleni, että seuraavan kerran koeviikko ja jokailtainen (parhaassa tapauksessa tietenkin n. 6-8 tuntia putkeen) lukeminen ovat jo tutumpia juttuja ja kaikki sujuu rutiininomaisesti.
Todellisuudessa moiset lukutuokiot tulevat varmasti olemaan aivan yhtä hankalia niin nyt alussa kuin vielä vuodenkin päästä.
Juuri näinä hetkinä palaan jälleen tutun kysymyksen ääreen: Mitä ihmettä teen lukiossa?
Sillointällöin tunnen itseni sangen reiluksi ystäväksi.
Esimerkkinä eilinen keskustelu:
Minä: "Jonna onko teillä kynsilakanpoistoainetta?"
Jonna: ".... Joo"
M: "Okei tuun teille ottaa lakat pois kynsistä!"
J: "...."
Loppujen lopuksi jäin kuitenkin myös lakkaamaan kynteni Jonnan luokse. Olin siis hyvä ystävä, pidin Jonnalle seuraa (tässä yhteydessä voimme jättää mainitsematta muutamat seikat kuten sen, että sotkin Jonnan keittiön pyödän kynsilakkaan suhteellisen tehokkaasti).
Aikeenani ei ole nyt nakutella tähän mitään mukanokkelia määritelmiä ystävyydestä tai muuta vastaavaa, vaan taidan yleisen väsymyksen, ärtymyksen ja odottavien matikan tehtävien tähden keskittyä jälleen pinnallisemman puolen asioihin.
Tässäpä siis kuva kynsistä joiden parissa tosiaan vietin eilen n. tunnin Jonnan keittiönpyötää siinä sivussa maalaillen:
Valo hämää hitusen, todellisuudessa nuo raidat erottuvat vielä hieman paremmin.Aloitin tämän merkinnän kirjoittamisen tunti sitten. Niin ikään 60 minuuttia aikaisemmin mietin kuinka kerkiän vallan hyvin tehdä läksyjä ja piirtää sen yhden kuvankin ehkä valmiiksi vielä ennen kuin käperryn television ääreen tämän illan ohjelmatarjontaa varten (Huippumalli haussa, United 93 ja BB). Nyt en ole enää ihan niin varma asiasta.
Taidan tästä pikkuhiljaa siirtyä tuonne yläkertaan ja katsoa noita läksyjä. Vaikka mitä luultavimmin lopputulos on kuitenkin se, että tulen takaisin alas puolen tunnin sisällä, hyppysissäni se yksi lyijäripiirros ja koulukirjat edelleen visusti laukussa.
No, yritys hyvä kymmenen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti