Mutta tottatosiaan, ihan pian on 24. päivä! .. Ja musta ei tunnu yhtään siltä.
Parina viime vuonna mun joulufiilis on oikeasti ollut kadoksissa tosi pitkään. Ehkä vasta aattona lahjoja jaettaessa tajuan, että on taas todellakin joulu - vieläpä jouluaatto, päivä jota pienenä odotettiin kuin kuuta nousevaa, mutta joka nykyään tuntuu oikeastaan ennemminkin inhottavalta.
Muistan ensimmäisen joulun, kun joulupukkia ei enää tullutkaan. Tavallaan se oli helpotus, sillä itse olin huomannut pukkihomman olevan kusetusta jo pari vuotta aikaisemmin. Kamalalta se kuitenkin tuntui, kun vanhemmmat sanoivat, ettei meille tänä vuonna tule joulupukkia. Ja kaikkein pahinta oli nähdä pikkuveljeni ilme. En ole ihan varma, oliko hän vielä uskonut pukin tosiaan tuovan kaikki lahjat.
Muistan hyvin myös sen, miten joululahjatoiveet alkoivat muuttua. Enää ei selailtu lelukirjoja silmät innosta kiiluen tai vietetty tuntikausia Citymarketin leluosastolla pehmoleluja sillä silmällä vertaillen. Yhtäkkiä toiveet alkoivat olla paljon .. sanoisinko että tylsempiä. Tietokone, skanneri, uusi kamera ja ehkä kännykkäkin. Leffalippuja, lahjakortteja, kasoittan suklaata. Kun paketit oli avattu, ei loppuilta enää kulunut lempparilelulla leikkien, eikä yöksi voinut käpertyä uuden pehmodinon viereen. Kaikki oli muuttunut.
Lapsena joulua odotti eritoten lahjojen tähden. Joulusiivous, kuusen - ja koko talon koristelu, aaton illallinen sekä joulupukin odottaminen olivat kaikki pieniä etappeja kohti sitä riemukasta hetkeä, kun sai repiä auki suurimman paketin ja huokaista ihastuksesta nähdessään miten kääreistä paljastui juuri se lelu mitä oli puolen vuoden ajan käyty marketin hyllystä vaanimassa. Ja tietenkin joulupukki kustansi kaiken.
Kun vanhentuu, kaikki kääntyy nurinpäin. Lahjoja odottaa enemmänkin kauhulla, kun ymmärtää, että ne ovat syöneet suuria lovia vanhempien tilipusseihin ja kaikki seremoniat ennen lahjojen avaamista muodostuvat vuosi vuodelta itse pakettien avaamista tärkeämmiksi.En kuitenkaan pääse koskaan eroon siitä mielikuvasta, joka piirtyy verkkokalvoilleni jouluaatto toisensa perään; minä 5-vuotiaana, noin vaahtosammuttimen kokoisena kakarana, laulamassa joulupukille Petteri Punakuonoa (alituisesti epävireessä) ja odottamassa niin tavattoman jännittyneenä, milloin pukki jakaa lahjat.
Jo tätä kirjoittaessani kurkkuun takertuu möykky ja vatsanpohjaa kipristelee. Inhoan vanhenemista.
16.v ja ikäkriisissä. Nice.
Asiasta silkkipaperiin. Leffalippu nro. 42 on juuri löytänyt tiensä kokelmaani. Kävin eilen katsomassa Jonnan kanssa Avatarin, joka oli ehkä vaikuttavin leffa koko vuonna! Kuvittelin ettei 2012-elokuvan jälkeen enää mikään filmi saa mua haukkomaan henkeäni pelkästään sen takia, että toteutus on niin upea. Avatar tarjosi kuitenkin melkoisen kovan haasteen. Me käytiin kattomassa se vieläpä 3D:nä (jota suosittelen ehdottomasti!) ja 2 h 40 min Pandora-planeetan maailmassa hengailtuaan, tuntui lopputekstien jälkeen hetken verran ihan siltä, että kun astuisimme ulos salista odottaisi siellä elokuvasta tuttu viidakko kaikkine elukoineen.
Avatar tarjosi tosiaankin rahoille vastinetta ja voin suositella sitä lämpimästi n___n
Päivän hiphurraa-uutinen: mun hiukset saa jo hyvin yhdelle ranskalaiselle letille! En edes muista, milloin olisin viimeksi ollut samassa tilanteessa.
Täytyy sanoa, että pitkät hiukset (taisiis, eihän mun hiukset nyt varsinaisesti pitkät ole, ehkä nämä on ainakin vasemmalta puolelta edelleen lyhyiden hiusten kastissa sillein yleisesti, mutta mulle pitkät siis !) ovat n. 658 kertaa helpommat kuin lyhyet. Olen kuullut kamalan usein, miten ihmiset mun hiuksista puhuttaessa toteavat että "tekisi melkein itsekkin mieli leikata noin lyhyet hiukset, kun ne on niin helpot" ja joka kerta olen korjannut, että helppo on niistä kaukana. Kun karvat todella ovat niin lyhyet, ettei niitä saa kiinni yhtään mitenkään ja kun ne näyttävät laittamattomina aivan järkyttäviltä on joka ikinen kerta, kun ihmistenilmoille halajaa tartuttava fööniin, vahatuubiin ja lakkapurkkiin ja yksinkertaisesti ryhdyttävä tuumasta toimeen. Nukkuessaan pommiin kouluaamuna on silti pakko uhrata 15 min hiuksille, sillä hätäponnari ei tule kuuloonkaan, eikä pipoakaan voi päähän laittaa, koska silloin näyttää erehdyttävästi sädehoitopotilaalta, kun hiuksia ei näy pipon alta laisinkaan.
Tämän takia en suosittele lyhyitä hiuksia kellekkään, joka ei ole henkisesti valmistautunut siihen, että kun muut sitovat hiuksensa nopsasti ponnarille ja näyttävät suhteellisen inhimillisiltä olennoilta, täytyy itse ähertää erinnäisten aineiden kanssa tovi jos toinenkin, ennen kuin kuontalo näyttää edes jotenkuten siltä, että kehtaa ovesta ulos astua.
Lisäksi, vaikka itsekkin käytin mm. keesin leikattuani äitiä lepytellessä perustelua "kyllähän hiukset kasvavat" siihen lienee kurja turvatua silloin, kun tajuaa, että jotta 3 cm pitkästä siilistä tulee taas ponnaripituinen tukka on edessä vähintään vuoden kasvatustaival. Hiusten kyniminen lyhyeksi vaatii luonnetta.
Lyhyet hiukset ovat ihanat, mutta jotenkin minusta tuntuu, että taidan nyt kasvattaa itselleni kunnon leijonanharjan. Viime kuussakin olisin myöhästynyt bussista ainakin kymmenenä aamuna, ellen olisi kyennyt niputtamaan tukkaa sykerölle pään päälle.
Pidempien hiuksien myötä olen sitä paitsi jälleen löytänyt kihartamisen kiehtovan maailman:
Tulipas ihmeellinen angsti-postaus tästä 0:
Nyt voisin jatkaa vielä lahjojen paketointia. Kaikki kavereiden lahjat eivät ihan vielä ole papereissa ja Jonna ja Vilma tulee kai meille tänään yöksi, enkä halua, että ne vahingossakaan näkee mitä paketit sitten sisällään pitää. Taino .. me ollaan kyllä ostettu melkein kaikki lahjat sillein, että paketin saaja on ollut mukana valitsemassa mutta sitä suuremmalla syyllä yritänkin pitää salassa niitä muutamia yllätyksiä ;D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti