Buona sera amici !

Italian opiskelu on oikeastaan ollut yllättävän hauskaa! Muutamien ensimmäisten tuntien jälkeen en voinut ajatella muuta kuin, että lopetan kyseisen kielen harjoittelun heti 1. kurssin käytyäni, mutta nyt olen aivan totaallisen innoissani siitä. Vaikka läksyjä onkin ihan kamalasti ja me mennään tosi nopealla tahdilla eteenpäin, on mulla pysynyt motivaatio tohon hommaan yllättävän hyvin! Seiskaluokalla ruotsia väännettäessä kyllästyin n. ensimmäisen kahden kappaleen jälkeen siihen kieleen niin kiitettävästi, että pelkästään sen kuuleminen saa ihon nousemaan kananlihalle.
Ehkä tuohon italia-innostukseen vaikuttaa myös se kevään Italia-vaihto. Siellä kun pääsee sitten ihan oikeasti käyttämäänkin tuota kieltä, sillä täällä suomessa sillä ei oikeastaan tee juuri mitään.

Tänään kävin lainaamassa kirjastosta kirjan. Yhden kirjan vain, vaikka periaatteessa olisi pitänyt lainata kaksi. Meillä on nimittäin taas äikän kurssilla hommana lukea kirjoja. Tällä kertaa niistä kuuluisi tehdä vertailu, jonka tähden luettavien kirjojen tulisi käsitellä samoja teemoja. Olin valinnut semmoisesta listasta 2 kiinnostavimman kuuloista kirjaa ja painelin tänään Vilman kintereilläni kaupungin kirjaston ovista sisään, vähän huolestuneena siitä, että lukuaikaa minulla olisi enää ruhtinaaliset 6 päivää.
Nakuttelin ensimmäisen löytämäni hakukoneen kenttään toisen haluamani kirjan nimen ja kappas vaan - Keski-Suomen kirjastoissa oli lainattavissa tällä hetkellä vain yksi ainoa kappale kyseistä oopusta. Ja tottakai sekin kipale oli jossakin ... Kuhmoisten kirjastossa?
No ei kun sitten vaan uusi yritys ja tällä kertaa tärppäsi. Hyllyssä 82.4 nököttäisi koneen mukaan montakin Johanna Sinisalon kirjoittamaa "Ennen päivänlaskua ei voi"-teosta.
Kohtasimme Vilman kanssa seuraavan ongelman n. puolentoista minuutin kuluttua; hyllyjä nro 82.4 oli nopeasti laskettuna n. 15 kpl. En ymmärrä, mikä idea on luoda moisia mukafiksuja numerojärjestelmiä, kun ne loppujen lopuksi vain haittaavat käyttäjäänsä?
Lopulta löysin etsimäni ja nyt olen lukenut tuosta kirjasta jo ensimmäisen luvun. Viime kertaisesta äikänkirjaprojektista poiketen täytyy sanoa, että tällä kertaa tuo kirja vaikuttaa oikeastaan aika hyvältä! Parasta onkin, sillä sen pitää tosiaan olla luettuna ...... ensi viikon maanantaina.
Miten olenkaan aina näin ajoissa kaiken kanssa?

Huomenna mun pitää pitää äikässä (yllätys, yllätys äikässä taas, tämä 2. kurssi on ollut jotenkin hirveä) puhe. En tiedä kuinka pitkä enkä yhtään, että minkä tyylinen. Tiedän vain, että aihe tulee olla jollaintavoin kytkettävissä taiteeseen.
Oikeasti mun olisi kuulunut pitää toi puhe jo maanantain tunnilla .... Muttaaaa, asensin aamulla kellon soimaan tahallani liian myöhään, joten skippasin koko äikän tunnin. Meillä oli nimittäin viikonloppuna isosleiri, jonka takia olin sunnuntai-iltana niin järjettömän väsynyt, että pysyin hädin tuskin hereillä sen aikaa, että näin kuka tämän vuoden BB:n voitti (btw jes Aso ♥), jonka takia oli siis lievä mahdottomuus valmistaa minkään sorttista puhetta maanantai-aamuksi.
Huomenna aion kuitenkin puhua. Ja ajattelin puhua siitä, millainen on huono leffa.
Aihe ponnahti mieleeni pari tuntia sitten, kun katsoimme Vilman kanssa ehkä vuosisadan onnettomimman elokuvaräpellyksen: Frostbiten
Se oli oikeasti ihan järjettömän sukka. "Yllätävän hauska vampyyri kauhukomedia", lupaa takakansi, mutta toista oli todellisuus. Naurunaihetta tarjosivat lähinnä todella kehnot erikoistehosteet ja auttomattomasti ketsuppia muisuttava tekoveri, mutta mitenkään komediamainen ko. leffa ei mielestäni todellakaan ollut. Päinvastoin, tuntui kuin sitä olisi yritetty tehdä ihan tosissaan - mutta epäonnistuttu sitten karusti ja sen takia isketty takakanteen genreksi "kauhukomedia".

Ajattelin tähän postaukseen tehdä omaksi ja teidänkin iloksi (tai ehkä ennemmin kauhuksi) katsauksen omaan menneisyyteeni. Selkeämmin sanottuna: rakentelin kuvakollaasit naamoistani vuosilta 2007,2008 ja 2009 ja voi luoja miten nauroinkaan tätä tehdessäni. Sitä vanhempaa materiaalia en edes tohtinut penkoa esiin, ehkä ihan hyvä niin.
 En ole vastuussa mahdollisista traumatisoivista kokemuksista, joten herkkämieliset painakoot tässä vaiheessa yläreunan vihreää "edellinen"-nappulaa!

(Kliksaamalla kuvaa sen saa suuremmaksi - ihan kun joku nyt tahtoisi kattella noita naamoja vielä isompina!) Pikkuminä 2007. Nuo kaikki kuvat on oikeastaan -07 syksyltä ... Ei herranen aika, kauhistuttaa ihan ajatella, että näytin tosiaan kasin alussa tuolta. Ihme meikitön naamakala.
Ihme ja kumma, että mulla oli noinkin monta kuukautta putkeen samanlaiset hiukset, noihin aikoihin kun mulla oli semmoinen evoluutiovaihe käynnissä vähän koko ajan. Keksin tosi usein hiuksiin jotain uutta ja kävin kampaajalla n. kerran kuussa.
Noi värit (tummanruskea ja kirkas oranssi raidoissa - jotka eivät kyllä taida juurikaan näkyä noissa kuvissa), olivat oikeastaan ihan jees, mutta toi malli. Hrrrrrrrrrr, menen ihan kananlihalle.

Öömn, ojasta allikkoon - 2008 nassuja. Alkuvuodesta näytin näköjään enemmän pojalta kuin tytöltä (vasen yläkulma) ja helmikuussa hetkellisen mielenhäiriö johdattelemana kävin kampaajalla leikkauttamassa irokeesin.
Vaikka nykyään olen kamalan tarkka hiuksistani, enkä enää suostuisi vetämään niitä noin lyhyiksi mistään hinnasta, olen tosi tosi tyytyväinen, että tein tuon siirroin silloin. Se nimittäin kasvatti sekä minua, että armasta äitimuoriani tavattoman paljon. Enää en kavahda ihmisten katseita juuri missään tilanteissa, sillä keräsin tuolloin puoleeni niin paljon (useimmiten negatiivissävyistä) huomiota, että tänä päivänä ihmisten pahimmatkin mulkaisut tuntuvat ystävällisluontoisilta vilkaisuilta verrattuna siihen mihin sain tottua tuo töyhtö päässä liikkuessani.
Ja mitä äitiin tulee - villeimmätkin nykyisin ehdottamani hiustyylit kuulostavat sen korvaan vallan mainioilta, kunhan en enää koskaan leikkaa keesiä takaisin. Lisäksi äiti tajusi niiden parin kuukauden aikana, jotka moisen harjaksen kanssa vietin, että vaikka muuttuisin ulkonäöllisesti minkä hyvänsä näköiseksi, olen silti sisältä aina oma itseni.
Palataksemme tuohon kollaasiin ..... keväällä keesin kasvettua n. 15 cm mittaan leikkasin sen pois ja masennuin muutamaksi päiväksi ihan hirmuisesti. Jäljellä oli kamalan tylsä poikatukka (vasemman alareunan kuva), jota ei saanut laitettua oikein mitenkään kivasti ja otsiksesta ei ollut enää puhettakaan.
Onneksi mun hiukset tuntuu kasvavan aika vikkelään ja syksyllä ne oli jo niin pitkä, että sain nakuteltua niskaan noita lisäkkeitä, joihin ihastuin ikihyviksi ♥ Kyseessä oli siis (järjettömän kalliit) aitohiuslisäkkeet, jotka kiinnitettiin kestävästi sineteillä ja joita useimmiten laiskuuksissani pidin tuollein leteillä (bongaa oikean alareunan kuvista).
Ja näköjään mulla oli jossain vaiheessa tommonen törkee ernuotsiskin.

Sitten uusimpia otoksia.

Lisäkkeet pysyi päässä aina huhtikuuhun saakka (mitä nyt välillä piti tietenkin irrottaa ja kiinnittää uudelleen, kun sinetit kasvoivat melkein näkyviin - ja lisäksi laitoin niitä vielä puolet lisää) ja otsiksen raidat vaihtui jossain vaiheessa pinkistä siniseen, mutta sitten 22.4 (muistan sen siksi niin hyvin, että mulla oli silloin synttärit ...) menin Aki Korpiselle ja leikkasin ihanan täydellisen mahtavat haiveneni lähestulkoon täysin pois ja tadaa - MULLA OLI TAAS TOMMONEN HIRVEE POIKATUKKA (vasemman alakulman kaljurotta).

Vannoin tuolloin, etten menee kampaajalle enää koskaan ja tähän päivään saakka olen pitänyt sanani. Pian on siis kulunut 9 kk siitä, kun leikkasin viimeksi hiuksiani. Kyseessä on luultavasti kaikkien aikojen ennätys.

Värjäämättä jättäminen on kuitenkin silkka mahdottomuus ja sen voitte todeta myös kuvista. Kaljurottailun jälkeen sinisestä tuli taas pinkkiä (tunnen oloni jotenkin kotoisammaksi näissä pinkeissä raidoissa) ja viimeisistä kuvista voimme havaita miten labret vaihtui medusaan.

En tiedä hämäävätkö silmäni vain, vai näyttävätkö huuleni paksummilta ton medusan kanssa? 0;

Hiihdellessäni eilen äidin perässä ympäri Minimanin sekalaisia hyllyrivistöjä, nappasin mukaan taas jotakin, mitä en olisi saanut; huuli_rasvan.  Puolustellakseni toimintaani täytyy sanoa, ettei kyseessä ole mikä tahansa huulivoide, vaan Blistexin ihan järkyttävän hyvä tuubirasva, mitä Vilmalla on ollut niin kauan kun olen sen tuntenut.

Loppuun vielä katsaus kynsiin:

Viime viikon ajan mulla oli tommoset söpöt(kö) sydänkuvioiset kynnet, jotka onnistuin tekemään ihme ja kumma myös oikeaan käteen sen verran hyvän näköisiksi, että ihan harmitti kun viikonloppuna ne alkoi näyttää kärjistä niin raiskaantuneilta, että kuunnellessani isosleirillä välillä vähän ei-niin-kiinnostavia esitelmiä Amnestystä yms. järjestöistä rapsuttelin aikani kuluksi niitä lakkauksia poijes.
Lakkoina toimivat:
☆ Rimmel 60 Seconds sävy 430 Coralicious (pohjaväri)
☆ Dermosil Devoded sävy Walz (sydämet)
☆ Rimmel Super Wear (päällyslakka)


 Tänään on joulukuun ensimmäinen päivä. Ja minulla ei ole minkään sortin joulukalenteria )= Ensimmäistä kertaa ikinä.
Koska me ollaan Annin ja Vilman kaa karkittomuuskisaa, en voisi suklaakalenteria hankkia kuitenkaan. Joku söpö kuvakalenteri olisi kuitenkin kiva, sillä musta on aina niin ihanaa kattoa, miten avaamattomat luukut vähenee vähenemistään (ja miten lahjapaniikki lähestyy lähestymistään). Ehkä käväisen huomenna hankkimassa sellaisen jostain.

Nyt kannattaisi varmaan pikkuhiljaa kipitellä nukkumaan.